Mayojen mailla!

Viidennet reissun aikana ostamani kuulokkeet vetelevät viimeisiään. Bon Scott kuuluu toisesta kuulokkeesta, toisesta ei. Vähän väliä pitää säätää plugia erilaisiin asentoihin. Jalkakin puutuu, kun en uskalla liikkua äänen katoamisen pelossa. Tätä turhautuneisuuden määrää on vaikeaa pukea sanoiksi. Istun bussissa matkalla Chiquimulasta Floresiin. Ylitettiin pari tuntia sitten raja Hondurasista Guatemalaan. Ollaan pidetty aika kovaa tahtia yllä jo pari viikkoa, tarkoitus olisi ehtiä Meksikon Cancuniin ensi lauantaihin mennessä, jolloin lähtee lento Los Angelesiin. Nyt on tiistai, eli pitäisi olla ihan jeessisti aikaa.

Tultiin Väli-Amerikkaan huhtikuun alussa, ensimmäinen päivä jos tarkkoja ollaan. Lennettiin Buenos Airesista Miamiin, jossa vaihdettiin konetta ja jatkettiin Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen. Reissun tyssääminen Costa Rican tulliin oli jo enemmän kuin lähellä. Ezra ja Ville pääsi tullista läpi ilman mitään mukinoita, mun kohdalle sattui virkaintoinen puskajussi joka päätti tiedustella multa jonkin näköistä poistumislippua maasta. Sama käytäntö on mm. monissa Aasian maissa; maahan ei pääse ilman lento-, bussi- tai junalippua pois maasta. Costa Rican kohdalla kukaan ei ollut tosin kertonut meille asiasta mitään. Ei opaskirjat, Kilroy saati Yhdysvaltain tulliviranomaiset. Eli eihän mulla ollut mitään pahuksen lippua näyttää. Ezra ja Ville oli jo mennyt liukuportaat alas hakemaan laukkujaan, leimat passissa. Mulla ei ollut penniäkään rahaa eikä puhelinta. Tullin mulkut hääräs ympärillä ja kuumotteli menemään nettiin tai American Airwaysin tiskille ostamaan jotain lippua johonkin, pois tästä maasta. Ystävällinen täti kävi mun pyynnöstä noukkimassa nuo kaksi partajaakkoa matkatavarahihnalta. En tosin päässyt kertomaan pojille mikä on homman nimi, kunnes tullin tyypit otti poikain passit haltuunsa ja sanoi että sama homma teille. Lentolippu pois maasta tai se on käännytys takasin  Miamiin. Käveltiin sitten AA:n tiskille valmiina ostamaan liput vaikka Panamaan, johon oltiin muutenkin menossa, bussilla tosin. Mutta eihän AA lennä Costa Ricasta muualle kuin Miamiin. 15 tunnin matkustuksen jälkeen sipulin ollessa todella lähellä katkeamista kaiken tän säätämisen kanssa, tuli onneksi edes pieni onnenpotku. Tai no, aika iso. American Airwaysin maailman mukavimman työntekijän nähtyä kivenkovan kolmikkomme koiranpentukatseet, täti vinkkasi Ezran lähemmäs ja kuiskasi uupuneen matkailijan korvaan aivan uskomattoman lauseen: ”I´m going to make these fake tickets for you guys, so you don´t have to pay anything. Just go through customs and show them these tickets and you should be fine.” Hahah! Kelatkaa nyt! Kuka tekee noin!? Feikkilippujen turvin päästiin siis sisään maahan ja ottamaan selkoa Centroamerican meiningeistä.

Ollaan siis reilussa kolmessa viikossa vedetty Costa Ricasta Panamaan ja takaisin, edelleen Nicaraguaan, Hondurasiin ja nyt Guatemalaan. Vielä siis Belizen kautta Meksikoon. Eli törkeän kova tahti, enemmän tää on ollut bussissa istumista kuin muuta, mutta onneksi on aika upeita hetkiäkin kerennyt kokemaan. Muutamat jopa reissun kirkkaimmassa kärkipäässä.  Laitan tähän jotain kohokohtia tältä pikaiselta rupeamalta. Costa Ricassa käytiin siis pääkaupungissa San Josessa sekä etelämpänä, lähellä Panaman rajaa sijaitsevassa Puerto Viejossa. San Jose on kohtuullisen karmiva paikka. Tyypillinen lattaripääkaupunki, laajalle alueelle ammuttu sekamelska matalia taloja, roskia, gettoja, pummeja ja nistejä. Hyviäkin puolia varmasti löytyy, ei vain löydy mielenkiintoa jäädä ottamaan niistä selvää. Otettiinkin mahdollisimman äkkiä onnikka alle ja kohti Karibianmerta ja Puerto Viejoa. Todella mukava rantakylä, johon satuttiin parahiksi paikalle pääsiäisen aikaan. Lauantai-illan hipat ja meno ylimmillään. Majapaikka napattiin muutaman metrin päästä rantaviivasta, sänkynä toimi riippumatto. Lähes joka mestassa dormin ja privan vaihtoehtona on joko ”camping”, eli oma teltta pystyyn johonkin hostellin alueelle, tai sitten tämä hammock-vaihtoehto. Monta kertaa edullisempaa ja tuuletus toimii taatusti. Kolmen löysäilypäivän jälkeen jatkettiin muutama kymmen mailia ja merimailia etelämpään, rajan yli Panamaan ja Bocas Del Toroon. Myöskin mukava pikkukylä jossa todella letkeä Karibian ilmapiiri. Edesmenneen neron, John Candyn sanoja lainatakseni: ”Go to Jamaica, mon. Have some rum, dig it.” Sama pätee Panaman, tai ainakin Bocas Del Toron kohdalla. Toiset kolme päivää puussa asumista ja etiäpäin. Sama reitti takas San Joseen, pakollinen yö siellä ja aamulla kohti Nicaraguaa. Bussi Rivasiin, taksi San Jorgeen ja lautta Isla De Ometepelle. Tämä kahdesta aktiivisesta tulivuoresta keskelle isoa järveä muodostunut saari on yksi reissun ehdottomista huippuhetkistä. Loistava sapuska (ihmeellistä miten hyvää safkaa saa pelkästä riisistä ja pavuista!), ystävälliset ihmiset, kiiretön elämäntapa ja tosiaan USKOMATTOMAT maisemat puhuu puolestaan. Jos tuutte Nicaraguaan, älkää missatko tätä mestaa. Upea fiilis uiskennella vilvoittavassa järvessä kolmenkymmenen asteen helteessä tulivuorten poseeratessa taka-alalla. Ja ainiin, Ezra tapas botskissa matkalla mestoille jenkkiläisen Jeffin. Ukko höpötti tunnin venematkan ajan niin hillitöntä tarinaa, ettei mitään järkeä. Ja hauskinta tässä on se, että en vieläkään tiedä uskoako vai ei? Jeff on siis ilmeisesti tuleva Yhdysvaltain Secretary of State. Joka on päättänyt lähteä Väli-Amerikkaan lomailemaan. (Jutuista päätellen aikaa on tullut vietettyä Kolumbian viidakoissa). En nyt enempää jaksa siitä selittää, mutta jos parin vuoden sisällä Ameriikan Secretary of State on Jeff Jotain, niin huhhuh. Futiskansalle tiedoksi jotain, mitä Jeff kuiskasi Ezran korvaan: Ensi kesän futiksen MM:n voittaja on jo päätetty! Tätä ei kuulemma saa kertoa kellekään, mutta näin se on. Jeffin sanojen mukaan Angela Merkel on tehnyt jotain oikein jonka ansiosta pokaali päätettiin luovuttaa tänä vuonna Saksan joukkueelle! Eli, pitkävedot sun muut laulamaan jo nyt ja Saksan puolesta markat likoon!

Pahuksen kuulokkeet ei vieläkään tahdo toimia, ajatus katkeaa vähän väliä. Miten se on mahdollista, että kuulokkeet kestää kuukauden? Noh, joka tapauksessa. Isla De Ometepen jälkeen käytiin Managuassa, joka on enemmän tai vähemmän sama kuin Costa Rican San Jose. Sieltä Leoniin, Nicaraguan artsifartsikaupunkiin. Muutama päivä meni lepposasti. Tätäkään kaupunkia ei kannata Nicaraguan reissullaan missata. Kaunista, niin kovin kaunista. On pytinkiä ja likkaa, vaatetta ja korua! Kovan tahdin jatkuessa ja käteisvarojen valuessa juoksuhiekan lailla lopputtomaan rahareikään jatkettiin matkaa.18 tunnin minibussi+minibussi+bussi+konkelitaksi+rajanylitus+minibussi+bussi veti energiat lähelle miinusta. Päästiin kuitenkin perille. San Pedro Sula, Hondurasin toiseksi suurin kaupunki pohjoisessa, lähellä Mayojen hulppeita Copan Ruinaseja. Illalla perille Sulaan, aamulla lähtö muutaman tunnin päähän Copaniin. Copan Ruinas oli todella mahtavan tuntuinen paikka. 6000 asukkaan kaupunki vuoren rinteellä, mukulakivikatuineen ja herkullisine pavun ja kanan tuoksuineen. Enemmän tai vähemmän turismille rakentunut, kilsan päässä sijaitsee yhdet suurimmista Maya-raunioista. Kova sisääpääsymaksu, 15 jenkkitaalaa, mutta upea paikka. Ei ihan niin suosittu ja iso kuin lähempänä Yucatania oleva Tikal, mutta ehdottomasti käymisen väärti. Täällä olisi mielellään ollut pitempäänkin. Mutta ei auta, kello tikittää eteenpäin ja kilometrejä on aimo liuta nieltävänä. Tänään Flores, Guatemala, huomenna Tulum, Meksiko. Appelsiiniporkkanajäähilesihimehu ja papukanamunaguacamoletortilla huiviin ja unten maille. Vielä tosin viisi tuntia bussia. Seuraavaksi Tom Waitsin jalanjäljille Los Angelesiin!

Adios!

Ps. Ai niin, nyt unohtui koko Etelä-Amerikan seikkailut täysin. Noh, Ezra kertokoon niistä. Oma mielipiteeni on seuraava: Chilen Valparaiso yksi reissun makeimmista, Argentiinan Mendozassa eri hyvää viiniä, Argentiinan Buenos Aires.. Mitäs siitä nyt sanois… Yks mun lempparikaupungeista koko maailmassa. Vähän sama fiilis kuin New Yorkissa, joka on listan ehdoton ykkönen. Ja näin enemmän kaupunki-ihmisenä, kuin biitsiresortteilijana en näe mikä sen yli voisi ikinä mennä. Eli Buenos Airesissa samaa meininkiä. Paitsi lattaripyllyillä. Dig it!

Pps. Kun tuutte tänne päin maailmaa, suosittelen lämpimästi opettelemaan edes alkeet Espanjasta. Kaikki sujuu niin paljon helpommin. Kyllä täällä pärjää ja pääsee jotenkin eteenpäin kolmen pennin Paska-Espanjalla, mutta ei toivoakaan syvistä keskusteluista saati minkään mutkattomuudesta. Onneksi Ezrasta on kuoriutunut oikea Pablo Neruda, muuten oltais Villen kanssa kohtuullisen hukassa. Eli, kieli haltuun ennen kaikkea!

Ppps. Ezra tossa vieressä kertoi just kivan tarinan. Joku turisti oli lynkattu jossain pikkukylässä Guatemalassa kun se oli ottanut lapsen syliinsä. Tyyppi ei puhunut espanjaa ja ne oli luullu sitä kidnappariks. Ush!

Noni, mo!

Homeless in Australia

Jees! Pistetään toinen päivitys tähän heti perään. Ei oo ihan onnistunu toi kerran tai kaks viikossa päivitys, saati että tämä tulisi Sydneystä. Ollaan 800 kilometriä pohjoisempana Surfers Paradisen rantakaupungissa. Paljon on kerennyt tapahtua, lähinnä säätöä joka suuntaan. Laskeuduttiin siis joulukuun 28. Sydneyn kentälle. Ezra jatkoi matkaa Melbourneen viettämään vuoden vaihtumista Jarskin ja muun sakin kanssa. Villen kaa jäätiin kaupunkiin odottelemaan Aakea, Annikaa ja Hanskia mestoille saapuviksi. Sydneyn jokainen hostelli tuntui olevan täynnä, jollain ihmeen kaupalla saatiin hoidettua ekaksi yöksi ihan keskustan holleilta. Neljän Aasiassa vietetyn kuukauden jälkeen on pienoinen shokki maksaa yöstä 14 hengen dormissa 45 aussitaalaa, eli noin 30 euroa. Tuplat verrattuna edellisen shokin aiheuttaneeseen Singaporeen. Eka päivä meni lähinnä nukkuessa ja ihmetellessä. Seuraavana aamuna piti check outtaa kymmeneltä. Oltiin soitettu yhteen mestaan 10 minsan kävelyn päässä, josta saatiin huone taas yheks yöks. 5 taalaa halvempi, ihan ok paikka. Seuraavana päivänä kelattiin mennä Aaken ja kumppaneitten huoneeseen Manly Beachilla. Oltais otettu lisäpedit lisämaksusta niitten huoneeseen, joka ei TIETENKÄÄN natsannut. Jäätiin rinkkojen kanssa Hyde Parkiin odottelemaan tyyppejä. Oli siis uuden vuoden aatto. Noh, kelattiin että jos ei muuta majoitusta löydy, viedään kamat juna-aseman lokeroon, otetaan viltti mukaan ja mennään biitsille nukkumaan. Aake ja mimmit saapui lopulta puistoon, haettiin läjä kaljaa ja vaihettiin kuulumisia hyvä tovi. Yheksän maissa mentiin ekan yön hostelliin, joka oli ihan nurkan takana. Kysyttiin että voidaanko jättää kamat lokeroon ja käydä suihkussa jos maksetaan pari taalaa. Molemmat natsas, vieläpä ilmaseks. Kassipyykin jälkeen käveltiin kohti oopperataloa, suunnitelmana käydä tsekkaamassa ilotulitukset. Tunti tai pari paukkujen ja pussikaljojen jälkeen ruvettiin siirtymään kohti Manly Beachin lauttaa. Ilman sen kummempaa plääniä mentiin rannalle koko porukalla. Makoiltiin vilteillä pari tuntia ja lähettiin Villen kanssa ekalla lautalla puol kaheksan maissa aamulla takas kohti keskustaa. Mentiin hostelliin jossa meidän kamat oli, sniikattiin respan ohi ja mentiin makoilemaan leffahuoneen pehmeille höyhenpedeille. Seuraaviks pariks yöks saatiin Manlylta oma huone. Hirvee munkki kävi että oli tullut peruutus. Tosin jälkikäteen sapettaa että tuli mentyä sinne. Reissun toiseks paskin majatalo, hinta per naama per yö mukavat 55 euroa. Ihan naurettavaa. Balilla huomattavasti parempi mesta maksoi sen reilut 2 euroa. Viimeistään tässä vaiheessa päätin että katkasen aussit ja Uuden-Seelannin kaks kuukautta lyhyemmäks, ja lähen takas Aasiaan pariks kuukaudeks.

Loppui läppäristä akku edellisen kappaleen jälkeen, joten kirjoittelu jatkuu nyt kymmenen kilometrin korkeudesta matkalla kohti Singaporea. Alunperinhän seuraavan lennon piti olla 8. helmikuuta Sydneystä Aucklandiin. Siirretään se lento kuukautta myöhemmäks ja käytetään aika Kaakkois-Aasiassa. Mutta tulihan siellä Australiassa lopulta vietettyä kuitenkin lähes kuukausi, joten jatketaan siitä mihin jäätiin. Siirryttiin Aaken, Annikan, Hanskin ja Villen kanssa hittohon Manly Beachilta ja napattiin huone ihan ok mestoilta Kings Crossin ja Hyde Parkin puolesta välistä. Suttuinen, torakoita kuhiseva mutta mahtavan kattoterassin ja tietynlaista sikolätticharmia omaava hostelli tyhjensi lompakkoa 16 eurolla yö. Ezra ja muu Melbournen rymyremmi pääsi kanssa Sydneyyn asti, jota piti tietysti juhlistaa goonilla kattoterassilla. Gooni on vähän kuin paikallinen El Tiempo. 4 litran boksi viintä maksaa alle kymmenen taalaa, eli noin kuusi euroa. Sekaan mausteeksi lemonaatia, kyllä sitä sillä pärjää.

Seuraavana päivänä kahdeksan muuta Melpan rymyremmiläistä otti lennon pohjoiseen Gold Coastille. Ezran, Jarskin, Hanskin ja Villen kanssa päätettiin vuokrata kiesi ja ajaa parissa päivässä reilun 800 kilsan matka Surfers Paradiseen. Niin kuin yleensä muutenkin, road trippaillessa tulee kosolti reissun huippuhetkiä. Pysähdeltiin moneen otteeseen, aina kun löytyi messevän näköinen rantakaistale tai nastan oloinen pikkukylä. Coffs Harbourissa todistettiin myös yksi urheilun huippuhetki. Ezra on jostain syystä saanut päähänsä olevansa minua nopeampi juoksija, silti aina haasteen hetkillä Ezralla on ”pohje kipeä” tai ”väärät kengät” tai ”kakkahätä”. Mutta, kuten sanottu, vihdoin oli juoksun aika ja kaikkihan tietää miten siinä kävi. Himmailin loppua kohti kun Ezra vielä räpiköi puolessa välissä satasta. Meduusa kuulemma pisti ikävästi jalkapöytään. Henkinen kultamitali kaulassa jatkettiin matkaa. Aurinko alkoi hiljalleen laskea, päätettiin alkaa ettiä sopivaa biitsiä johon sais auton parkkiin ja viltit rannalle. Pimeällä on ikävä ajaa monestakin syystä, kenguruita, koaloja ja 18-wheelereitä kuumoillen vedettiin auto parkkiin Emerald Beachille. En oo ikinä nähnyt niin paljon tähtiä, niin selkeesti kuin siellä. Älytön näky. Jarski parhaimpana bongarina äkkäsi yhdeksän tähdenlentoa pariinkymmeneen minuuttiin. Villen kaa vedettiin sikeitä autossa kun Jarski herätti aamulla ettiessään kameraa. Meinasin itekin lähteä messiin ottamaan kuvia auringonnoususta, unihiekka veti pitemmän korren. Olis kyllä pitänyt jaksaa lähteä, Jarskin kamerassa komeilee aika makeita kuvia mm. kengurusta joka tuli pitämään seuraa. Aamu-uinnin pojat veti delfiinien kanssa. Aluks oli kuulemma meinannu tulla löysät housuun, kun uniset silmät bongas ison evän parinkymmenen metrin päässä. Jatkettiin matkaa joskus 7.30 maissa, pysähdyttiin uimaan vielä Yambassa ja Byron Bayssa. Yamba voitti viime vuonna ”aussien mukavin asuinpaikka” –äänestyksen tms., eikä ollenkaan pöllömmän oloinen mesta. Todella mylly biitsi siellä ainakin oli. Byron Baysta lisää vähän tuonnempana.

Saavuttiin Surfersiin alkuillasta. Aake ja Annika oli tullut jo aikasemmin, ne veti yöbussilla suoraan pääkallopaikalle. Yllättäen kaupungin jokainen hostelli oli täyteen buukattu. Ezralla ja kumppaneilla oli mesta tiedossa yhen Timpan luota. Pakon sanelemana päästiin kanssa bunkkaamaan sinne. Timo on asunut muutaman kämppiksen kanssa siinä pari viikkoa, joten ymmärrettävästi vähän niheetä tuoda 12 suomalaista örmyämään takapihalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Päästiin suihkuun, ja pojilla oli ylimääräistä gooniakin. Oltiin kaupungissa muutama päivä, en oikeen lämmennyt. Opaskirjakin kuvailee Surfersia näin: ”Jos Surfers Paradise olisi henkilö, olisi se Paris Hilton.”. Vuokrattiin taas auto ja lähettiin kruisailemaan kohti Byron Bayta, noin sadan kilsan matka. Auto hoidettiin viikoksi käyttöön, tarkoituksena säästää kustannuksissa. Tässä vaiheessa mulla alkoi rahat loppumaan oikein toden teolla, joten ilmainen autossa nukkuminen oli erittäin tervetullutta. Kiesi viikoksi maksoi 88 taalaa per nuppi eli reilu 50 euroa, ei paha. Ezra, Jarski ja Jesse otti oman, minä, Hanski ja Ville otettiin toinen. Loput veteli Wickediltä vuokratulta hippipakulla ja Aake ja Annika tuli dösällä. Byron Bay on pieni surffikylä, jollaisia itärannikko on pullollaan. Erona varmaan se, että Byronissa on enemmän jengiä lomalla. Ei siellä oikeestaan muuta tekemistä ole kuin juoda goonia tai hillua rannalla. Eiku käytiinhän me myös pelaamassa golfia! Toinen henkinen kultamitali lämmitti mukavasti mieltä.

Aake ja Annika asui mahtavassa hostellissa, jonka keittiöön ja lööbahuoneeseen pääsi helposti sniikkaamaan. Autossa nukkuminen ei tunnu läheskään yhtä ankealta, kun käy aamulla tekemässä puurot ja myslit keittiössä ja menee jatkamaan sikeitä pehmeille sohville. Invavessassa oli vieläpä suihkukin! Siellä me vieläkin käytiin tekemässä sapuskaa, vaikka ainoat hostellissa virallisesti asuneet Aake ja Annika oli jo lähtenyt Thaimaahaan. Huonoin puoli rannalla tai autossa nukkumisessa on poliisit. Pari ekaa yötä meni opetellessa tavoille. Joka aamuisen kello kuuden ikkunaan koputuksen ja ”This is not a place to sleep, son.” –kommentin saattelemana auto piti aina siirtää johonkin mahdollisimman näkymättömiin. Keksittiin lopulta jättää kiesi mahdollisimman keskustaan tai muuten vaan näkyvään paikkaan. Me pidettiin autoa hostellin parkkiksella ja pojat poliisiaseman takana, eikä enää tullut aamuherätyksiä. Hah!

Ezra taasen todisti rannalla nukkumisen huonoimmat puolet. Ekana iltana lähti lippis ja rillit, tokana iltana kengät ja kolmantena se heräs rantaviivalta nousuveden kastelemana vaikka oli mennyt nukkumaan ylemmäs kuivalle. Go figure, heh!

Viikko meni lopulta ihan lepposasti, vaikka nälkä paikotellen kurnikin vatsanpohjassa. Ei ollu rahaa edes safkaan, tupakista tai muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Pari päivää tuli vedettyä parilla pussillisella nuudeleita ja purkilla tonnikalaa. Ville ja Hanski lainas onneks vähän rahamassia et pystyi edes vähän elämään. Auto piti palauttaa maanantaina, lähettiin kaikki jo sunnuntaina kruisimaan kohti Surfersia, kun ei juuri muutakaan tekemistä ollut. Vedettiin auto parkkiin parinkymmenen kilsan päähän Surfersista, Coolangattaan. Käytiin pyörähtämässä tivolissa, tiirattiin uus George Clooney ja nukuttiin kuin tukit Pizza Hutin parkkiksella. Jumahdettiin Villen kanssa Surfersiin muutamaks päiväks kun ei ollut rahaa mihinkään. Oona ja Teemu oli laittanut mun puolesta mun levyt myyntiin. Onneks plussapuolena niistä parista levystä, jotka on vaihtanut omistajaa tuli hyrkkää sen verran että pystyi maksamaan majoituksen ja tehä sapuskaa hostellilla.

Oli jossain määrin orpo olo, kun oli viettänyt pari viikkoa hirveän lössin kanssa, ja nyt kaikki muut oli jatkanut matkaa ja tien päällä. Aake ja Annika Thaimaassa, Hanski Townsvillessä ja Ezra ja sakki ajamassa pohjoiseen, kohti Airlie Beachia. Tavattiin kaks israelilaista flikkaa, joiden kaa pörrättiin yks ilta. Pelattiin korttia ja muuta iisiä. Tuli heti parempi fiilis kun pääs juttelemaan jonkun kaa, eikä vaan manannu rahan keksijää maanrakoon.

Suunnitelmatkin ratkesi seuraavana päivänä kuin itsestään, kun Japanissa tavatulta Brookelta tuli kutsu asumaan ilmaiseksi Sunshine Coastille. Otettiin tarjous vastaan ja hypättiin junaan. Ei kumpikaan oikein muistettu minkä ikäinen Brooke on tai muuta. Astuttiin ovesta sisään kämppään ja kävi ilmi että Brooke on 20-vuotias, ja asuu vanhempiensa ja 17-vuotiaan pikkuveljensä kanssa. Koko perhe on vielä lähes ammattiurheilijoita, ja koko sakki Brookea lukuun ottamatta nousee ylös ennen kuutta. Arvosti varmaan paljon kun Villen kanssa vedettiin goonia terassilla, tupakki kädessä ja CCR täysillä. Onneks isäukko Greg oli Fogerty-miehiä, helpotti huomattavasti jäänsulatusta. Itse kaupunki Mooloolaba oli aika identtinen muiden kaupunkien kanssa. Makeeta rantaviivaa, Starbucks siellä ja ostoskeskus täällä. Käytiin leffassa ja paikallisessa kuppilassa, joka muistutti huomattavasti Tres Amigosia, Nummelan paikallista. Tiistaina oli aussien itsenäisyyspäivä, Australia Day, joka on vähän kuin Suomen juhannus. Jengi grillaa ja juo kalianpaskaa. Tehtiin pihvit ja halloumit ja mentiin poolille lillumaan. Ihan jees, ehkä vähän tylsää tosin. Oli Brooken lisäksi pari sen frendiä ja niitten pikkusiskoja ja veljiä, jotka oli 16. En olis pistänyt pahakseni, jos Greg olis ollut paikalla luukuttamassa Springsteeniä radion vuoden 2009 -hittikimaran sijasta.

Kaiken kaikkiaan mahtava päätös että lähettiin Mooloolabaan. Säästi hirviät summat rahaa majoituksessa ja Brooken äidin Virginian kokkaamia tikka masaloita ja burritoja syödessä.

Sain raha-asiat taas jokseenkin raiteille, ja ostin lennon Brisbanesta Darwinin kautta Singaporeen. Näin lyhyellä varoitusajalla hinta oli vähintäänkin kohtuullinen 220 euroa. Lähettiin aikasin aamulla junalla kohti Brisbanea Villen kanssa. Ostin lipun junaan, jonka jälkeen vielä kesken suunnitelmia ollut Ville kysyi multa: ”Mihin mä oon menossa?”. Sen suunnitelmana on lentää Melbourneen moikkaamaan yhtä Lauraa, joka asuu siellä ja muutaman päivän päästä lentää takaisin Balille, jossa Ezra jo on. Ollaan siis ekaa kertaa koko reissun aikana kaikki eri paikoissa. Mä lennän siis parhaillaan Singaporeen, jossa oon päivän tai kaks. Käyn moikkaamassa Vivianea, ja nappaan varmaan lauantaina bussin Kuala Lumpuriin jossa treffaan Aaken ja Annikan. Ne lähtee 2.2. Hong Kongiin, jolloin jään yksin pörräilemään pariks päiväks. Lennän sitten kanssa Balille, jossa on nyt Ezra, rymysakki, Ode ja jotain muuta jengiä.

Oli muuten pikkasen ärsyttävää tänään kun olin Brisbanessa check-innissä. Ne ei meinannut päästää mua lennolle, koska mulla ei ollut jatkolentolippua pois Singaporesta. Sääntöjen mukaan sellainen pitää olla, vaikka kahdella aikasemmalla kerralla ei oo mitään sellasta kysytty. Noh, kauheen kiireen ja paineen alla juoksin nettikahvilaan ja varasin mokoman lennon pois Singaporesta. On sitten jotain mitä näyttää viranomaisille. Onneks ei ollu pahan hintanen, Singapore-Bali 45 euroa. Ton lisäks mut vedettiin sivuun joka kerta kun menin turvatarkastuksesta läpi. Onpa joo tosi ”random selection”.

Mutta kiva olla taas tien päällä, varsinkin matkalla takas Aasiaan. Ei mulle mitenkään erityisen hyvä maku jäänyt suuhun ausseista. Kaikki on ihan sikakallista ja jengi on aika urpoa. Aika paljon punaniskajengiä. Ja tähänastisen reissun paskimmat fiilikset. Pörrättiin aika paljon vaan noissa rantamestoissa, joissa meininki on jossain määrin Kanariansaarimainen. Paras puoli oli luonto ja kaverit. Aivan sairaan kivoja hetkiä, todella upeissa maisemissa. Niitten takia aussit jäi ehdottomasti plussalle.

Tällä kertaa näihin kuviin ja tunnelmiin! Kuuma ja kuiva Australia jää taakse, seuraavaksi tunnelmia kuumasta ja kosteasta Aasiasta. Mmmmmo!

Bali bagus!

Hiiohoi! Ehtikin jo mojova tovi vierähtää kirjoitusten välillä, mutta se voitaneen jo laskea perinteeksi. Jatketaan siitä mihin jäätiin. Tultiin Villen kanssa Singaporeen Kuala Lumpurista dösällä. Hypättiin pois jollain huoltsikalla ja lähettiin metskaamaan automaattia. Todella paskamaisen bussimatkan jälkeen automaatti luonnollisesti imaisee mun luottokortin sisuksiinsa. Parin puhelun jälkeen selviää, että pankin kakkanaamat teki itse virheen, mutta ei voi tehä asialle mitään, vaan käski soittaa Suomeen ja kuolettaa kortin. Noh, kortteja mun lompakko on pullollaan, eli rahamassia sain kuin sainkin loppujen lopuksi. Kumijalka alle ja kohti Little Indiaa. Otettiin huone yhdeksi yöksi G4 Guesthousesta. Oli kyllä shokki halpojen maiden jälkeen maksaa yhdestä sängystä neljän hengen dormissa 16 euroa per naama. Haettiin safkaa ja mentiin koisaamaan. Seuraavana päivänä laitoin Vivianelle viestiä ja sovittiin että mennään dinnerille ja parille kaljalle. Safkapaikka oli loistava, kiinalainen rafla jossa pöytään tuotiin pari keitintä. Toisessa tulista lientä, toisessa iisimpää. Vieressä oli buffa täynnä kaikkea mahollista, josta haettiin sapuskat pöytään ja nakattiin keittimeen kiehumaan. Todella hyvää! Vivianella oli duunia seuraavana päivänä, joten luonnollisesti ilta jatkui Singapore Riverin rannalla aamuseitsemään asti. Villellä oli lento Suomeen Jiikun ja Miimin häihin illalla, mä menin Vivin kaa leffaan. Suunnitelmana samalla hoitaa majapaikka sen kämpiltä. Olin lupautunut jäämään vajaaksi pariksi viikoksi maisemiin, Vivin synttärijuhliin asti. 16 euroa yö, vajaa pari viikkoa, eli rahan menoa tiedossa. Noooh, Viviane asuu perhetuttunsa kämpillä, neljän kämppiksen kaa, ja sen huone on Mascotin biljardipöydän kokoinen, eli se suunnitelma kusahti. Jäin siis G4:ään bunkkaamaan koko vierailun ajaksi. Oli ihan sairaan hauska pariviikkonen. En nyt tiiä mitä siitä oikeen tähän blogiin kirjottaa, pidän ne muistot vaan itelläni. Sepitän sitten juttuja kotona kännipäissäni. Kaupunkina Singapore on todella outo. Se on oikeesti ihan kuin yks iso ostoskeskus. Hyppäät metrosta ulos ja liukuportaiden yläpäässä on Bossit, Calvin Kleinit ja Ferrarin dealershipit. Vivi kertoikin että kaupungin silmäätekevät kutsuvat Singaporea yhtiöksi. Siitä voi jo jotain päätellä. Parhaat puolet on ehdottomasti ihmiset. Singaporen väestö koostuu 70 prosenttisesti kiinalaisista. 20 prossaa on malesialaisia, loput prossat jaetaan loppujen kesken. Todella kaunis kaupunki ja mukavat ihmiset plussaa, miinusta muovisuudesta ja törkeästä materialistisuudesta.

Villekin palasi Suomesta takaisin ja napattiin lento Balille. Mestoilla oli odottamassa  Ezra, Jake, Lauri ja Ottar. Ode on menossa naimisiin paikallisen sussun Catherinen kanssa, jonka uunissa odottava pulla poksahtaa maailmaan ensi vuoden ensimmäisinä päivinä. Oli todella nastaa päästä moikkaamaan ja tapaamaan näitä uusia tyyppejä. Seuraavana päivänä seuraan liittyi vielä Pia, Riina ja Silja, ja pari päivää siitä remmiin liittyi vielä Laura, Luru ja Johanna. Eli ihan kelvollinen Suomi-edustus. Asuttiin Balilla Kutalla. Kahen hengen huone tuulettimella, kylmällä suihkulla ja kyykkyvessalla kustansi erittäin kelvolliset kaksi euroa ja seitsemänkymmentä senttiä yöltä. Aamiainenkin taisi kuulua hintaan. Ilmastointi olisi ollut kyllä poikaa, muuten Cempaka hoiti majoitukset loistavasti. Päivät kului lähinnä biitsillä ja hieronnoissa makoillessa. Ezra osti surffilaudan ja kävi Villen ja Oden kaa treenaamassa Point Break kakkosen koekuvauksia varten. Itse tykkään enemmän ottaa aalloista mittaa ninjapotkujen muodossa. Jäin muutaman kerran kakkoseksi ja pyörin naama edellä pitkin merenpohjaa.

Jos Kutalta ottais örveltävät aussirunkkarit pois ja vaihtaisi baarien 150 desibelin jumputuksen kunnon musaan, olisi se erittäin oiva paikka. Mutta onneks kuppiloiden sijasta voi lokoilla biitsillä auringonlaskun aikaan ja aussien sijasta tutustua paikallisiin. Vakiospotti rannalla oli yhen Bernien pitämän juomakiskan kohdalla. Apupoikana Berniellä on 17-vuotias Ritz. Ukot pyörii rannalla koko päivän, surffailee ja tiirailee misuja limpparin ja Bintangin myynnin ohella. Saatiin Jaken kanssa Ritz innostumaan punkista ja nyt sen iPod tulviikin Social Distortionia ja Clashia. Bagus! Lähettiin käymään myös Gili Trawanganilla, joka on yksi kolmesta saaresta Balilta itään. Aamukuudelta lähtö minibussilla pari tuntia satamaan, josta kuuden tunnin lauttamatkan jälkeen toisella minibussilla Lombokin halki uuteen satamaan, josta pikkuveneellä puol tuntia perille. Jos Balilla juttu mitä tehdä on surffaus (tai ninjapotkuilla aaltoja), niin Gilillä se juttu on sukeltaminen. Otettiin yks aamu snorklausreissu ympäri lähivesiä. Aivan tajuttomat vedenalaiset maisemat, on koralleja, sateenkaaren värisiä fisuja, isoja kilpikonnia ja tietty Ville vetämässä kroolia ainoana, joka ei tajunnut vuokrata räpylöitä ajoissa. Yks reissun makeimmista hetkistä ehottomasti oli uiskennella parin metrin päässä kilpparista joka hiljalleen sukeltaa syvemmälle ja katoaa tummansiniseen veteen. Ihan niin siistiä ei ollu nähä reilun metrin pituinen sinivalkoinen merikäärme luikertelemassa korallien seassa. Hyi sika! Trawangan oli tosi jees, saarella ei oo autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja veneiden lisäksi, taksien virkaa hoitaa hevoskärryt joiden kavioiden kopinaa kuuntelee huomattavasti mieluummin kuin rätisevien skoottereiden moottorien mölinää. Lähettiin Gileiltä takas kohti Balia päivää ennen jouluaattoa, joka vietettiin yhen ruotsalaisen Markin kämpillä. Mukana menossa tais olla kaikki ketä tässä blogissa on tähän mennessä mainittu. Paitsi Viviane. Ja Jiikku ja Miimi. En oo aikasemmin ollut ulkomailla jouluna, ja onhan se nyt vähän outoa. Ei porkkanalaatikkoa, ei perhettä, ei kylmyyttä. Vähän helpotti kyllä riisipuuro ja salmari. Ja jallu. Lepposa ilta kaiken kaikkiaan. Joku sai lahjaksi puisen kullin muotosen pullonavaajan, josta luonnollisesti riitti hupia pitkälle iltaan. Seuraava päivä tais mennä hieronnan ja leffojen parissa. Joo, katottiin Jaken kanssa Predator ja syötiin vikat salmiakit pois. Lauantaina olisin halunnut olla kanssa Suomessa rakkaan siskoni merkkipäivänä. Onnea vielä näin bloginkin välityksellä koko porukalta!

Tänään lennettiin Jakartaan, minä, Ville, Ezra, Pia, Riina ja Silja. Likat jatkaa ylihuomenna Thaimaahan, me jatketaan poikain kanssa huomenna kenguruita jahtaamaan. Ezra menee Melbourneen moikkaamaan paria frendiä, minä ja Ville jäädään Sydneyyn bailaamaan Aaken, Annikan ja Hanskin kanssa. Pitäis koittaa löytää majapaikka jostain vielä, kaikki hostellit on täyteen buukattu. Onneks on pari varasuunnitelmaa. Pyydettiin yhtä paikallista tuttua selvittämään josko olisi mahdollista päästä jonkun sohvalle bunkkaamaan. Myöskin Laurin serkun takapihalle olisi mahdollista saada teltta pystyyn. Tai sitten vuokrataan auto ja nukutaan siinä pari yötä. Saapi nähdä miten käy!

Oon muuten miettinyt, että alkaisin päivittää blogia vähän useemmin, ehkä kerran tai kaks viikossa. Tää on aika hankalaa muistella jotain kuukauden takaisia tapahtumia. Muttamutta, katotaan miten onnistuu! Hauskaa uutta vuotta, seuraava päivitys Sydneystä! Crikey!

Thaimaasta Malesiaan.

Noniiiin. Viime blogimerkinnästäni on joku 2kk aikaa, ja se tais olla Sihanoukvillen rannoilta ja Phnom Penhin orpokodista. Sen jälkeen joonas tais jonkin verran kertoo mitä sen jälkeen tapahtu Thaikuissa, mutta kaipa mun on nyt syytä valottaa ihan alusta, mitä on tullu puuhailtua sen jälkeen.

Ensinnäkin suuri anteeksipyyntö ettei oo tullu päivityksiä, mutta meijän kilpailevan blogin seuraaminen on vienyt kaiken mun nettiajan, joten en oo ehtiny kertaakaan kirjottaa sanaakaan, ennenku nettiaika on jo ehtinyt loppua. Sen lisäks ollaan kuljettu Joonaksen kaa eri teitä, joten mulla ei oo ollu läppäriä käytössä. Huonoja selityksiä, mutta ovatpahan selityksiä.

Itse asiaan… Kambodzan jälkeen siirryttiin siis Thaikkuihin, ja hetimiten sen synkkään sydämeen Bangkokiin. Ville ja Joonas tuntu päässeen siihen kaupunkiin kovemmalla vauhdilla sisään, tai ainakin Joonas, mutta sillä olikin ollut pieni ekskursio sinne sitä ennen.

Asuttiin siinä Khao Sanin lähettyvillä, ja se meininki ei kyllä kauheesti sytyttänyt mua, aikasemman kaakkoisaasia lusimisen jälkeen. Känniset turistit juhlimassa yömyöhään kaduilla, leikkarit repimässä hihasta yömyöhään, ja krääsänmyyjät oli melkonen karnevaali, jonka laitamilla oli ajoittain vähän tuskaistakin asustella.

Bangkokissa vietetystä ajasta mulle jäi parhaiten mieleen Vietnamissa tapaamamme Thaikku tytön kanssa vietetyt illat jossa ne vei meitä kaupungin laitamille kemuihin kuuntelemaan Beatles-koveri skabändiä ja Vietnamilais-Belgialaista indiepumppua. Sen lisäks Bangokista voin ainoostaan vaan ylistää halpaa ja maailman parasta ruokaa, jota sai tien toiselta puolelta alle eurolla mahan täyteen. Mä vietin Bangkokissa varmaan viikon verran, jonka jälkeen oli kyl pakko lähtee suunnistaa sieltä pois. Pat Pong tyttö districtit ja pingpong showt ei kauheesti kiinnostanut, joten lähdettiin Jaken kanssa junalla Krabille, tarkoituksena lähtee vähän saareilemaan.

Junamatka Krabille oli äärimmäisen leppoisa, ja saatiin paljon silmäniskuja paikallisilta mummoilta. Istuttiin yömyöhään ravitolavaunussa keskustellen kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, ja fiilisteltiin yhdessä kuinka oli kivaa taas olla tien päällä. Oli myös kivaa vaihtelua tehä matkaa junalla, kun bussit oli hiertäny takaliston ihan tarpeeks useeseen kertaan sitä aikasemmin. Krabille saavuttaessa iski ehkä pienoinen pettymys. Sää oli tosi huono, sato paljon ja oli vähän viileetä, ja ei oikeen keksitty syytä miks lähteä saaristoon. Krabi itessään oli aika hirvee paikka, kaikkine skandinaavi turisteineen ja suomea puhuvine puvunmyyjineen. Oli jollain tapaa hiukan ahdista kävellä paikalliselle kiskalle, jossa oli netistä printattu ilta-sanomat ja ilta-lehti sekä hesari. Ravintoloihin kävellessä meille lykättiin suomenkieliset menut käteen, vaikkei oltu ees puhuttu suomea sinne sisään astuessa. Tähän mennessä oli kuitenkin tullu oltua aika eristyksissä Suomesta, ja nyt se jo rupes hyppimään silmille.

Viihdyttiin sielä joku 3 yötä, jonka jälkeen päätettiin lähteä Thaimaasta Kuala Lumpuriin, suunnitelmissa hommata Indonesiaan 2kk viisumi, ja koittaa ylittää maidenvälinen etappi veneillä Sumatralle. Otettiin minibussi Krabilta, ja lähettiin kohti rajanylityspaikkaa. Matkalla alko hyvät rankkasateet, ja juututtiin melko hyvin tulvien aiheuttamaan ruuhkaan. Mulla on siitä jotain pientä videopätkää, mutta parhaiten tilannetta varmaan kuvastais se että paikalliset heitteli verkkoja vesille, vastaantulijoiden kaistalla. Meijän kaista oli onneks auki… Raja ylitettiin jo melkoisella varmuudella, ja ilman sen suurempia säätämisiä, tosin meinattiin jäädä bussin kyydistä pois, kun ei tiedetty että oli tarkoitus välillä hyppiä takasin bussiin. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Edessä oli enää muutaman tunnin bussimatka Kuala Lumpuriin. Jo ennestään olin kuullut monelta, että Malesia ei ollut tarjonnut niille kovinkaan paljoa, ja tosi moni oli jättänyt Malesian väliin reissuillaan Kaakkois-Aasiassa. Johtuukohan siitä että Malesia on muslimimaa, ja ystävät hyvät eivät niinkään islamin juomakulttuuriin tottuneita? Saavuttiin kuitenkin Kuala Lumpurin Chinatowniin kymmenen aikaan illalla.

Päätettiin ottaa eka vastaan tuleva guesthouse vastaan, sillä oltiin matkustettu koko päivä, ja oltiin rättipoikki. Chinatown aukes meijän edessä tosi likasen näköisenä, ja ilmapiiri oli vähän painostava. Alkuvaikutelma ei mitenkään ollu kotoisa ja tervetullut. Ensimmäinen majapaikka oli joku backpackerhostelli chinatownin laitamilla, joka oli loppujenlopuks niin kaukana mistään backpackermeiningistä kuin vain voi olla. Ei tavattu 5 kerroksisessa guesthousessa ainuttakaan muuta länkkäriä, vaan käytävillä hengaili intialaisia ja malesialaisia polttelemassa tupakkaa, ja kokkailemassa curryä. Lapsien itku kuulu huoneista, ja parin aukinaisen oven raosta näky muutama aika moni päinen perhe asumassa pienessä huoneessa. Meijän huone oli myöskin likasin ja kräkkipäisin guesthous tähän mennessä koko reissulla. Tyhjä huone jossa oli kaks tosi likasen näköstä sänkyä, ikkuna käytävälle, jota ei saanu kiinni, jota peitti veriroiskeiset verhot. Istahdettiin väsähtäneinä sängyille, ja purskahdettiin nauramaan.

Ensimmäinen ajatus oli, ettei nukuta koko yönä, vaan pidetään vahtivuoroja oveen nojaillen. Päätettiin kuitenkin nousta aikasin aamulla, ja mennä nettikahvilasta buukkaamaan itellemme vähän miellyttävämpi asumus. Muutaman tunnin häsläämisellä löydettiinkiin pari tosi mukavaa Guesthousea, joista toinen oli nimeltään Birdsnest, ja toinen klassisesti reggae guest house. Se sijaitsi tietenkin reggae baarin yläkerrassa, mutta oli puhtain ja kallein guesthouse kuala lumpurissa. Reggae baareista vielä sen verran, että ei matkalla oo tullu törmättyä kovin moneen reggae baariin jossa olis edes yhtään wailersin jäsenen kuvaa, saatikaan kenenkään muun kuin itse Bobbyn.

Loppuaika Kuala Lumpurissa olikin sitten aika kivaa aikaa, ja onnistuttiin löytää siitä kaupungista vaikka mitä kivaa. Joonas ja Ville paukkas Kuala Lumpuriin vajaa viikko meijän jälkeen, ja käytiin siinä poikain kanssa sitten leffassa ja kylillä. Mä kävin kattomassa Golden Triangle alueella muutamaa keikkaa, joista yks mielenkiintoisimmista oli Malesialaisen elektrobändin lämppärikeikka, ennen jotain turhaa ranskalaista bändiä. Kuala Lumpurissa tuntui olevan ihan ison kaupungin kulttuurimeininkiä, ja ihmiset oli tosi mukavia. Ainoon miinuksena joutuu kyl sanomaan, että malesialainen ruoka ei oikeen ollu kovin lähellä sydäntä.

Lumpurissa myös päätettiin että otetaan sieltä suoraan lennot Jaken kaa Balille, koska laivavaihtoehdot ei ollut enää kovin järkeviä, ja niillä oli just tapahtunu joku traaginen onnettomuus hetki aikaisemmin. Balille pääseminen olis tullu turhan kalliiks, ja halusin kuitenkin ehtiä sinne niin että ehtisin nähdä Laten, jonka aikataulun piti olla hiukan tiukka, mutta joka veny loppujenlopus pitemmäks, ku mun hengailu Balilla. Villen oli aika rupee lähtee kohti Suomea, Jiikun häihin bestmaniks ja Joonaksella oli suunnitelmissa lähteä Singaporeen heilastelemaan vanhaa tuttuaan.

Jotta ettei saisi liikaa makiaa suun täydeltä niin lopetan tän tähän, ja pistän seuraavaan osioon kuukauden surffihengailut ja vetelehtimiset Balilta.

ezra

Tie vie mua, oi riemua!

Tervehdys rakkaat ystävät ja kylänmiehet!

Ollaan pörrätty viime viikot isojen kaupunkien tarjoamassa hedonismissa ja nautittu kaiken helpoudesta, ilmeisesti vähän liikaakin koska on unohtunut täyttää teidän tiedonnälkäisten pikku possujen ruokakupit. Mutta koitan nyt tässä päivityksessä parhaani mukaan muistella tapahtumia parilta viime viikolta. Tultiin siis Bangkokiin Phnom Penhistä bussilla. Matka kesti 12 tuntia, maksoi 15 ameriikan taalaa ja oli kaikin puolin helppo ja miellyttävä kokemus rajanylityksineen kaikkineen. Onnikka jätti joukkomme sopivasti Khao San Roadin holleille, josta talsittiin yhtä edeltävään kortteliin. Jake asui täällä viimeks Bangkokissa ollessaan, eli Green House on mestan nimi. Ei halvin, mutta ilmastointeineen, omine suihkuine ja vessoineen sekä wifineen ehdottoman hyvä paikka. Ezra, Jake ja Ida asui yhessä huoneessa, mä ja Ville toisessa. Maksettiin 510 bahtia huoneesta, eli 255 per nassu. Eli noin viitonen per ukko. Eka ilta meni enemmän tai vähemmän nuokkuessa. Käytiin syömässä ja parilla oluella. Seuraava päivä meni teepaitoja ja shortseja ostellessa sekä hierojalla käydessä. Oon jääny ihan koukkuun, pakko päästä vähintään kerran viikossa hierojalle. Tunnin setti maksaa muutaman vaivasen kolikon ja tekee niin nannaa ettei oo tosikaan. On perinteistä thaihierontaa, on swedishiä, on herbillä, oililla, kuumilla kivillä tai ilman. Jos Kallion thaihierontamestat on puoliksikaan yhtä hyviä, hommaan kanta-asiakaskortin heti kun tullaan takas. Illalla mentiin Idan ja Villen kaa edelliseltä Bangkokin reissulta tutuksi tulleeseen fisu-spahan. Ezra ja Jake oli liian miehekkäitä moiseen, joten ne jäi juomaan kaljaa Seven Elevinin eteen. Idan kone lähti takas Suomeen keskiyöllä, joten reissu jatkui neljän koplana etiäpäin.

Seuraavina muutamana päivänä pyörittiin Vietnamissa tavatun Wongin ja sen remmin kanssa. Wong on siis paikallinen, joka oli lomalla Hanoissa ja asui meidän huoneessa. Tosi rento likka, hoopo ja höntti mutta fiksu. Jos se on ees mahollista? Eihän sellasesta voi olla tykkäämättä. Käytiin kai kolmessa eri kuppilassa, kaikissa oli livemusaa. Eka paikka oli ihan Khao Sanin vieressä, käykää ihmeessä siellä. Paikan nimi on Blues Bar, parin minsan kävely kaaostieltä. Pieni paikka, jossa paikallinen pumppu veivaa länkkärilaulajan kanssa klassikoita. Sieltä mentiin… Öööö… Hitto, en muista sen nimeä, mutta se oli kanssa mainio mesta. Kaukana tosin, taksi maksoi jotain 180 bahtia, joka on paljon. Mahtava meininki, paikallinen ska-bändi veti Beatles-covereita ja jengi meni ihan sekasin. Tai ainakin me mentiin. Jos nappaa mennä sinne joskus, ni voin kysyä Wongilta sen paikan nimen. Seuraavana päivänä mentiin vielä Rain Dogsiin, joka jo nimestä päätellen on kova mesta. Mentiin kattomaan The Novemberistsien (!) keikkaa, joka oli ihan jees. Tosi outo kylläkin. Oli haitaria ja japanilaista kiekumista. Paikkana se oli todella ässä, googlatkaa mitä bändejä siellä on soittamassa ja menkää rokkaamaan. Paljon söpöjä länkkärityttöjä ja poppareita. Siis popcornia, ei popmuusikoita. Tai no, niitäkin. Ei me oikeen muuta tehty, käytiin kattomassa pari leffaa ja oleskeltiin ostareilla. Perus jenkkiteinejä siis. Eiku käytiinhän me Ezran ja Villen kanssa kattomassa vähän yöelämää muuallakin. Käytiin Patpongissa pimppidartsissa ja Nana Plazalla misupoikabaarissa. Kirjotin niistä kokemuksista yhteen lehteen pienen artikkelin, ni voin julkasta sen tähän perään, koska en jaksa uudelleen kirjotella moisia.

Ezra ja Jake päätti lähteä painelemaan torstaina, meriveden tuoksu sieraimissaan pojat ottivat suunnaksi Krabin. Me ei Villen kanssa vielä haluttu lähteä, joten sovittiin että tullaan päivä tai pari perästä. Tykkään Thaimaasta Japanin ohella ehkä eniten tähän astisista maista. Vaikka en oo ees ollu muualla kuin Bangkokissa. En osaa sanoa mikä siinä on. Mä tykkään paljon isoista kaupungeista, ja Bangkok muistuttaa jollain tapaa New Yorkia. Joka on, kuten kaikki tietää, maailman upein ja mahtavin kaupunki.Bangkokissa on siis paljon samaa, mutta lisäksi supernättejä thaityttöjä ja hyperhyvää sapuskaa. Lopulta päästiin lähtemään Bangkokista tasan kahden viikon oleilun jälkeen, seuraavana keskiviikkona. Mutta ihan hyvä ettei lähetty aikasemmin, Krabilla oli kuulemma karsee myrsky just sillon. Kylmää, tuulista ja ankeeta. Pfff! Kuulostaa ihan Helsingiltä. Jätettiin siis Krabi, ja samalla koko muu Thaimaa väliin kun ostettiin lennot Kuala Lumpuriin, Malesiaan. Thaimaahan meen ehdottomasti takaisin, jo senkin takia kun jäi Changit, Sametit, Taot, Chiang Mait ja kaikki muutkin näkemättä, joten ei jääny harmittaa että tuli vietettyä yhteensä kolme viikkoa pelkästään pääkaupungissa.

Lähes viikon erossa olon jälkeen oli kyllä mukavaa nähdä poikia tuopposten merkeissä. Asuttiin Chinatownissa, josta löytyy mahtavia majoituksia, ihan kelpo hintaankin. Asuttiin Villen kaa Monkee Innissä, kun Reggae Inn, jossa Ezra ja Jake asui oli täynnä. Huone kahella sängyllä, yhteisillä vessoilla ja kuumalla suihkulla sekä ankeella paahtoleipä-aamiaisella maksoi 60 ringittiä, eli 12 euroa. Kuus euroa per lärvi. Keskiviikon reunion-oluiden jälkeen torstai meni aika mukavasti. Käytiin kirjakaupoissa ja leffassa. Vuoden kovin leffa, Ninja Assassin. Nimi kertoo kaiken, täydellinen elokuvakokemus. Perjantai 27. marraskuuta valkeni sateisena, mutta kauniina Kaakkois-Aasialaisena aamuna. Ja mun syntymäpäivänä! Mun kellosta on ollu patteri loppu varmaan kuukauden, mutta en oo saanu aikaseks vaihtaa uutta tilalle, joten Ezran lahja oli enemmän kuin paikallaan. Kyllä, uusi patteri! Käytiin aamupäivällä kiertelemässä butterfly parkissa, jossa oli kauniiden perhosten lisäksi pitkäkaulainen kilpikonna ja ällöttävä hyönteiskokoelma. Sellaisia monstereita ei nää edes pahimmissa painajaisissa. Alkuillasta mentiin Monkee Innin kattoterassille viskipullon ja olutpatteriston kanssa. Pidin musavisan, joka tiukkojen vaiheiden jälkeen meni yhdellä pisteellä Jakelle. Onnea, Jake! Siitä jatkettiin jonnekin, josta siirryttiin jonnekin josta siirryttiin mäkkäriin hakemaan kierreranuleita. Hauskaa oli! Lauantai meni kirjakaupoissa ja Kenny Rogersin kanajointissa, jossa Villen salaatista löytyi mato. ”What is this? This is no salad!” –kommentin jälkeen saatiin ilmaset safkat, jotka oli ankeimmat ikinä. Häpeä, Kenny! Käytiin ottamassa vielä pakolliset fotot Petronaksilla ja käytiin kattomassa olisko edellisen illan uudet tuttavuudet samassa baarissa. Ei ollu, buu.

Ezran ja Jaken nenässä alkoi taas tuoksua suola. Tarkemmin merisuola. Tänään on maanantai, ja ne kaks otti lentokoneen alle ja suuntasi aikasin aamulla kohti Balia. Me lähettiin Villen kanssa bussilla kohti Singaporea. Ollaan nyt suunnilleen puolessa välissä matkaa, tyhmä bussi oli kolme tuntia myöhässä. Viiden tunnin reissu, hinta 40 ringittiä. Lumpurissa ei oo mitään samanlaista meininkiä kuin Bangkokissa, jossa kaikki liput saa hoidettua yhdestä jostakin niistä miljoonasta mestasta Khao Sanilla. Helpoiten pääsee kun menee Pudu Rayan bussiasemalle, joka on ihan Chinatownin vieressä, kävelee sisälle ja ostaa sieltä haluamansa piljetin. Kirjottelen tätä nyt loppuun G4 guesthousessa Singaporen Little Indiassa. Kyllä, päästiin vihdoinkin perille. Mun mielestä on uskomatonta, miten uutuuttaan kiiltävillä busseillä viiden tunnin matka saadaan venähtämään 11 tunnin mittaiseksi. Alun kolmen tunnin myöhästelyn jälkeen päästiin ihme ja kumma vihdoinkin liikkeelle. Kaikki meni sulavasti Singaporen rajalle asti, jossa tarkempaan persesyyniin otettiin kolme mauritiuslaista matka-masaa. Tunnin paikoillaan patsastelun jälkeen päästiin jatkamaan reissua. Perillä Singaporessa piti käydä nostamassa paikallisia taaloja taskut täyteen. Sormi lipsahti ja laitoin vahingossa väärän tunnusluvun, josta kone kiitti imaisemalla mun luottokortin sisuksiinsa. Soitto perään pankin tädille joka ihmetteli että miten se kone nyt sen kortin noin imaisi, yleensä saa kolme kertaa koittaa tunnuslukua ja sitten se imaistaan. Ja totesipa hän myöskin että turvallisuussyistä he eivät voi minulle korttia masiinan sisältä onkia, että soitappa Suomeen ja kuoleta kortti. Jes! Noh, huomenna laitan Rage Against The Machinen soimaan ja meen takomaan nyrkkiä pankinjohtajan pöytään.

Oli pari syytä jonka takia ei jatkettu Ezran ja Jaken kanssa Balille. Ensinnäkin Ville on bestman Jiikun ja Miimin häissä, jotka on ens viikonloppuna. Lento on keskiviikkona Singaporesta Helsinkiin ja maanantaina takas Singaporeen. Toinen syy on edelliseltä Aasian reissulta tuttu flikka Viviane, joka on luvannut näyttää mestoja ja pitää seuraa. Puhuttiin joskus puol vuotta sitten että voisin asua sen luona, joka olis aika jees. Singapore on kuitenkin aika kallis mesta, majotus dormissa on 15 euron luokkaa, että ilmanen majoitus olis erittäin tervetullut. Jos se natsaa, niin jään Singaporeen pyörimään Vivianen kaa siihen asti että Ville tulee takas, jolloin lennetään yhdessä Balille. Jos ei natsaa, lähen varmaan jo edeltä. Saapi nähdä! Laskin muuten tossa bussiajelun aikana tähän astisia reissaamiseen käytettyjä tunteja. Lentokoneella oon matkannut 16h 50min, junalla 12h 45min ja bussilla aika tarkalleen 71 tuntia.

Mutta seuraavaan kertaan! Luvassa Singapore Slingejä ja persiissä salakuljettua Hubba Bubbaa!

Lepposaa joulun odotusta!

Laosista Kamputseaan.

MOI.

 

Ei voi sanoo että paljon on tapahtunu viimekerrasta, mutta totuus on se että

Laos on taakse jäänyttä elämää, ja tällä hetkellä virutaan Phnom Penhissä,

jossa ollaan kohta oltu melkee viikko.

 

Joonaksen lähtiessä Bangkokiin Kellyy moikkaamaan, ni me lähettiin Villen kaa pohjoisesta Luang Prabangista kohti Shi Pha Donia, 4000 islandsia, ja erityisemmin Don Detin saarta.

Vuorokauden verran busseja, tuktukkeja, veneitä, valiumia, patonkeja ja vettä, kunnes saavuttiin Don Detin saarelle.

Erittäin pieni mesta, jossa oli täl hetkel vaan ehkä 50 länkkärii meijän lisäks. Generaattorit sylki sähköä joka päivä ilta kuudesta ja meni poikki joka ilta viimestään 23.00 jolloin koko saari hiljeni totaalisti. Ei pahemmin aktiviteettejä, ei pahemmin mitään nähtävää, lukuun ottamatta jotain delffiinejä jotka on sukupuuton partaalla ( ei nähty).

Valehtelematta oli ehkä löysin viikko mun elämässä tähän mennessä, eikä voi sanoo että olis olo ees käyny tylsäks. Mies, kirja ja elämää riippumaton pohjalta. Joki virtas ohi joka päivä täsmälleen samanlailla, ja meijän guesthousen mama tuli joka päivä höröttelemään meille.

Ennätyksenä 6h hammokissa ilman ylös könyämistä. Sielunrauhaa.

Olisin viihtynyt helposti pitempäänki, mutta kun on tiedossa paratiisimpia saaria, niin oli ihan hyvä lähtee jatkaa eteenpäin.

Tavattiin myös saarella kolme Suomalaista reissaajaa, joiden kanssa ollaan nyt hengailtu tääl Phnom Penhissäkin. Don Detin kööri oli Ida, Mati ja Jake, mutta Matti lähti jatkaa Thaikkuihin ja Jake ja Ida tuli Kamboihin. Erittäin piristävää seuraa, joiden kaa tullu vietettyy hyvii ja pitkii iltoja maailmaa parantaessa ja lapsuudentraumoja käsitellessä. Ollaan kuultu tarinoita mm Kapteeni Suomesta, uskonnolliseta sukellusoppaasta, jonka käsitys hyvistä bileistä on selitellä bananapancakesin reseptejä jengille. Kapteeni Suomen kaveri on tuhoisasti lisääntymishaluinen luomuviljelijä, jolla on silmälappu joka vaihtaa silmää… goodtimes.

Mulla ei ollu oikeen mitään ennakkokäsityksii Phnom Penhistä, mutta tänne saapumisenki jälkeen on vähän vaikee hahmottaa tätä mestaa. Itse siirtyminen tänne oli melko kivutonta. Kymmenellä dollarilla päästiin suoraa Don Detilta minibussilla rajan yli, josta jatkettiin isommalla bussilla suoraan Phnom Penhiin. Rajanylitys nyt oli huvittava, lahjuksia keräävine virkailijoineen.

Passin maasta ulosleimaus maksaa taalan, rajalla tehtävä kuumeen mittaaminen maksaa taalan (kaveri mittaili sellasella poliisitutkan näkösellä vehkeellä kiviä, ennen ku tultiin sen teltalle), ja kaikkien ruumiinlämpötila oli kummasti joko 35.7 tai 35.8.

Viisumista pyydeettiin pari taalaa ylimäärästä, ja vielä passileimasta koitettiin pyytää taala.

Mitä sinnikkäämmin jaksaa väitellä ja sanoo ettei oo rahaa, ni sitä halvemmalla pääsee, mut hiukan raskaanpuoleista toimintaa. Perillä koitettiin Villen kaa olla reippaita ja löytää paras mahdollinen guesthouse parhaaseen hintaan, mutta viidennen kohdalla päätettiin ottaa vastaan mitä tarjottiin. Tiedossa oli eka viikonloppu Kambodzassa, joka mun ja Villen osalta tarkotti leffailtaa perjantaina. Seuraavana päivänä päästiin jopa korttelin päähän hostellista. Sunnuntaina mentiinkin jo hakee Joonas lentokentältä tervetuloa kyltin kanssa.

Me asustellaan Phnom Penhis  Lakesidellä, joka on halpojen guesthousejen ja raflojen keskittymä kutusen järven rannalla. Järveä vielä täytetään parhaikaa kiinalaisten tms toimesta, jotta siihen voitaisiin rakentaa kenties teollisuusaluetta tms. Tämän ansiosta lakesidealue, aijottaan myös purkaa maan tasalle, jonka takia tänne on jäänyt virallisten tahojen selän kääntämisen takia päälle vähän maailmanlopun meininki. Erittäin likasta ja kohtuu hämärää meininkiä aamusta iltaan.

Tässä meijän guesthousen lähel oleval 93 streetil ku kävelee, niin koko kadunmitan verran joutuu hätistellä tuktuk kuskeja, diilereitä ja katukaupustelijoita. Mitä myöhäsempää sen laajempi valikoimaa tarjotaan. Aamusta kuulee vaan ”my friend you want tuktuk, you want smoke?” ja yöllä “You want heroin, boomboom cambodian girlfriend ?”

Ei tääl kuitenkaan oo mitään syytä kuumotella mistään, kuhan ei hölmöile ja töppöile yksin. Suurin syy miks ollaan täällä, johtuu siitä että ollaan tänään menossa orpokotiin viemään läksiäisissä keräämämme lahjoitus henkilökohtasesti perille. Orpokoti sijaitsee kylässä n 20 km kaupungista, ja mennään sinne meijän vakkari tuktuk kuskin Ryunin kanssa. Ei mitään hajuu mitä pitäs odottaa, mutta eiköhän kaikki selvii kunhan päästään sinne. Tarkoituksena siis ostaa lapsille lääkkeitä, ruokaa js opiskelutarvikkeita riippuen siitä mitä ne tarvitsee eniten. Tässä touhuumisessa menee varmaan tää ja huominen ja perjantaina aateltiin sitte lähtee pois täältä kohti Sihanoukvillen rantakaupunkia. Alunperin meijän piti mennä meijän tuktuk kuskin kylään pariks yöks, mutta mä luulen että se jää nyt väliin, ihan käytännön syistä. Oltiin aateltu et vois olla hauskaa mennä vähän maaseudulle ja kattelee kyläläisten elämää parin yön verran, mut täl hetkel se ei ehkä vaan onnistu.Veikkaan että Ryungin vaimokin arvostaa jos mies ei tuo mukanaan 3 kaverusta ainoina kahtena päivänä mitä se viettää perheensä kanssa 2 viikon välein. Todennäköistä ois myös se että Ryunin kylä on vaan Phnom Penhin lähiökylä, jolloin se nyt ei varsinaisesti oo ihan maaseutua.

Käytiin eilen S 21 kidutusvankilassa, jonne Khmer Rouget sullo 70-luvulla kambodzan älymystöä kidutettavaks ja kuulusteltavaks ennen matkaa killingfieldseille. Kylmii väreitä aiheuttava mesta, joka onnistu ehkä vähän valottaa koko kansanmurhaa paremmin, josta en tosin aikasemminkaan niin kauheen paljoa tiennyt. Museossa oli nähtävillä satoja potretteja vangeista, ja suurin osa vankiselleistä oli jätetty ennalleen, tosin osa niistä toimi siivoushuoneina.

..JATKUU..

En jostain syystä saanut tota edellistä osuutta kirjotettuu loppuun, ja koska tässä on kulunu varmaan yli viikko tosta, ni kirjottelen tässä nyt samalla tän hetkiset kuulumiset.

Phnom Penh on takanapäin, ja nyt istuskelen meren rannalla läppäri sylissä, ja kirjottelen tätä blogia. Takana taas yksi raskas päivä rannalla löhöilyä. Phnom Penistä sen verran vielä, että käytiin tosiaan ensin siinä lastenkodissa, jota meille oli mainostettu. Kun saavuttiin perille, niin meitä vastassa ollut henkilö oli feidannut johonkin kokoukseen, ja saatiin katella pikkulasten kristillistä musiikkileikkikoulua. ” Jesus wanted life to be fun, and that’s why we´re singin and playing today”. Paikanpäällä nyt selvis vähän paremmin mikä kyseinen mesta itseasiassa oli. Kirkoilta tukea saava communal house, joka maksaa lasten koulunkäynnin, huolehtii kylän lääkkeiden jakamisesta, ja kirkko. Niillä oli myös God Gym niminen punttisali, jossa oli uuden näköstä vinopenaa ja jalkaprässiä.

Sovittiin että meijän kontaktihenkilö soittas meille seuraavana päivänä jotta voitais sopii uus palaveri, mutta päätettiin myös saman tien mennä tarkistaa yks orpokoti josta oltiin kuultu Phnom Penissä. Käytiin ostaa 100kg riisiä, ja pari laatikkoo juomavettä ja paineltiin orpokotiin kyselemättä etukäteen mitään. Kun saavuttiin perille, niin miedät otti vastaan satapäinen lapsilauma ja muutama työntekijä. Ruoat otettiin ilosilmin vastaan, ja päästiin tutustuu orpokodin meininkiin vähän paremmin. Itse orpokoti oli lighthouse niminen paikka, täysin itsenäinen ja lahjoituksista riippuvainen orpokoti. Orpokoti on rakennuksista lähtien yksityisten henkilöiden tukema.

Siellä on 104 lasta, pihalla paljon leikkimistilaa, ja lapset saa myös opetusta, ja osa pääsee yksityiskouluhin. Vietettiin pari tuntia lentopallon, jalkapallon ja leikkimisen parissa. Todettiin että tää oli ehdottomasti meijän lahjotuksen arvonen paikka, mutta koska oltiin sovittu aikasemmin myös sen ekan paikan kanssa lahjoituksesta, ni päätettiin jakaa se molemmille.

Koska ekan paikan tyypit ei ikinä vastannut soittoihin tai soittanu meille takaisin, ja oli jo kertaalleen feidannu meijät, niin päätettiin vaan lahjottaa tokana päivänä enemmän siihen toiseen orpokotiin. Syy tähän oli myös, se että ensimmäinen kirkon tukema mesta, oli selkeesti vähemmän riippuvainen meijän pienestä lahjotuksesta. Toisena päivänä sitten tiedettiin jo paremmin mitä hankkia, joten ekana paineltiin apteekkiin.

Joonaksella oli vähän lämpöä tullu edellisenä iltana, joten se joutu harmikseen missaamaan touhut. Orpokodin lääkevarastot oli käytännössä melkeen tyhjät, joten päätettiin satsaa lääkkeisiin eniten.

Ostettiin paljon kuume- ja ripulilääkkeitä, hygieniatarvikkeita, kuumemittareita, antibiootteja, silmätippoja, korvatippoja, laastareita, sidetarpeita jne. Sen lisäks ostettiin laatikollinen omenoita, pari terttua banaaneita, lisää riisiä ja kouluvihkoja, värityskirjoja ja sen sellaista. Orpokodin ranskanopettaja/kirjanpitäjä otti lähes kyynelet silmissä meidät toisena päivänä vastaan, kun näki lääketarpeet. Ne tuli selkeesti tarpeeseen, ja ostettiin niitä sen verran paljon, että ne helposti riittää vähän pitemmäks aikaa. Ville pääs koulutustaan vastaaviin hommiin, ja näytti myös kaikki lääketarpeet ja selitti niiden tarkoitusperän. Kummalista kyllä lääkkeissä ei tainnut olla Khmerin kielisiä selostuksia.  Toisen vierailun ehdottomia kohokohtia oli Villen breikkausbätle 5v lasten kanssa, josta on onneks olemassa videomateriaalia. Pojat breikkas, ja Ville veti koko Village Peoppelin tanssirutiinit läpi. Voi pojat, kyllä maailmanparantaminen on hauskaa ja voi että se tuntuu hyvältä.

Koska oltiin niin lopen uupuneita hyväntekemistä, niin päätettiin ottaa vähän taukoa arjen harmaaseen, ja otettiin ansaittu rantaloma Sihanoukvillen rantakaupungista. Täällä nyt ollaan lusittu viime perjantaista asti, ja ei oo kyl käyny viel mielessä pois lähtö. Hiekkarantoja, rantabaareja, yöuimista älyttömän lämpimässä vedessä, 0,25C happyhourit joka päivä, ja liberaali leffateatteri. Takana ekat fullmoon partyt, ekat nahkanpalamiset ja rantajenkkifudikset. Aika ajoin takaraivossa on pilkahtanut ajatus, että ehkä se elämä ei ookkaan ihan niin kauheen synkkää ja ikävää. Hommattiin huoneet tosta 20m päästä rannasta, vaikka tääl pääsis asuu ilmaseks ympäri kaupunkia, jos vaan haluu asuu diskoteekkien tanssilattioiden yläkerrassa.

Pojat piti myös paljon puhutut viiksibileet ja ajo tähänastiset matkapartansa pois. Duuniakin täältä sais baareissa jos haluis, ja kieltämättä kyllä ajatus on käynyt mielessä. Työstä ne ei taida maksaa ku safkat, ruoat ja juomat, mutta eipä se työ kovin rankalta näytäkkään. Koska oletan ettei ketään kiinnosta tietää missä asennossa ollaan maattu rannalla, saatika lukee lomaromansseista tai toilailuista  ni taidan lopettaa tän tähän, ja jatkaa sitten kun aaltojen äänet ja taustalla hellivä reggae on muuttunut vähän rauhallisempaan ambienssiin.

Ezra

 

 

 

 

 

 

Bangkokin hoivissa muutaman mutkan jalkeen

Jees! Terkut meikalaisen osalta Bangkokista! Oon ollu taalla nyt tiistaista asti ja huomenna on edessa lento Phnom Penhiin ja takaisin osaksi kolmikkoa. Mutta jatketaan siita mihin viimeks jaatiin. Oltiin siis Luang Prabangissa, ja mulla oli edessa bussimatka ekaks Vientianeen ja siita edelleen Bangkokiin. Otin aikasemman dosan sen takia etta ehin varmasti hoitaa rajanylitykset sun muut. Ezralla ja Villella ei ollu mitaan kiiretta, joten ne tuli vasta aamukasin onnikalla. Hyppasin masu taynna patonkia bussiin, joka lahti liikkeelle vahan seiskan jalkeen, reilu puol tuntia myohassa. Bussi oli aika perinteinen aasialainen hernepyssy, mutta ei mitaan valittamista. Noin kolmen tunnin ajon jalkeen, ajeltiin korkealla serpentiinitiella ja ohitettiin mm. rinteelta alas ajanut bensarekka joka oli kohtalaisessa lunastuskunnossa. Matka jatkui ja taisin nukahtaa hetkeks, koska mulle tuli aika taytena yllatyksena kolarista aiheutuva tarina ja meteli, joka sai silmat auki aika tehokkaasti. Pick up vetas liukkaalla tiella mutkan vahan liian suoraks ja tormas suoraan meidan bussin kylkeen. Kellekaan ei onneks kayny mitaan, pick upin kuskilta tuli pikkasen verta korvasta joka johtui varmaan airbagin laukeamisesta. Ymparille keraantyi jengia, ja yks tyyppi veti laittoi vaivihkaa kadessaan olleen AK-47:n takin liepeen alle. Ilmeisesti vuosia sitten talla alueella on ollu paljon ryostoja, joten naa tyypit pitaa vahan asioista huolta. Kello oli ehka jotain 10 tassa vaiheessa. Mun jatkobussi lahtisi siis kello 17.30 Vientianesta. Bussi ei paassy jatkamaan matkaa ennen kuin kissalan pojat tulis paikalle, ja jokainen voi itse kuvitella kauan kestaa kytilta saapua paikalle sunnuntaina laosilaisella vuoristotiella. Yks heppu ehdotti etta hyppaisin seuraavaan minivaniin, bussiin tai tuktukiin. Ekana tuli minivan, joka oli kuitenkin jo taynna. Puolen tunnin paasta mutkan takaa kaarsi dosa, joka menis suoraan Vientianeen. Se oli kuitenkin joku VIP-bussi, johon mulla ei jostain syysta ollu mitaan asiaa. Olisin voinut ostaa uuden lipun tai mita tahansa, mutta mulkkukuski ei edes hidastanut. Ja arvatkaa kaks kertaa kenen paan naan ikkunassa hymyilemassa ja vilkuttamassa. VILLEHAN SE SIELLA!!!! AAAAARGH! Tupakatkin oli loppunut. Siina vaiheessa oli kylla sipuli melko lahella katkeamista. Vartin paasta tuli viela yks bussi, joka oli matkalla vaan Vang Viengiin asti, josta on viela neljan tunnin matka paakaupunkiin. Noh, hyppasin siihen kuitenkin koska oli pakko paasta liikkeelle. Jos kerkeisin ajoissa Vang Viengiin, voisin ottaa sielta uuden bussin. Taa bussi oli samaa lafkaa kuin mun kolarin ajanut, mutta mun piti silti maksaa 40 000 kipia!! Silmissa sumenee… Paastiin Vang Viengiin kahen maissa, ja vikat bussit Vientianeen oli totta kai menny jo. Otin sitten yhen paikallisen naisen kanssa liput Vientianeen menevaan tuktukiin. Taa ei ollu tavallinen tuktuk, vaan pick upin lavalle oli rakennettu istumapaikat. Noh, ei muuta kuin talla pohjaan ja neljan tunnin matka perille. Oli kyl yks reissun makeimmista hetkista. Mikas siina oli istuskellessa. Katella aika hillittomia maisemia, poltella tupakkia ja kuunnella Tuomari Nurmiota. Kurja matkamies maan soi useempaankin otteeseen. Paasin vihdoin mestoille, tosin liian myohaan. Olin ihan sikavasynyt, ei jaksanu keskittyy mihinkaan. Mietin hetken et olisin lahteny selvittaa et menisko viel jotain, mut paatin et antaa olla. Otin huoneen yheks yoks ja varasin liput seuraavan paivan junaan. Se oli 240 000 kipia. Mun kayttamatta jaany bussilippu oli tietysti “non-refundable”, joten tuli semi-kalliiks taa seikkailu. Lahin ettii sapuskaa ja tormasin samaan haiskaan joka jeesas mua hyppaamaan seuraavaan bussiin kolarin jalkeen. Se oli tyttoystavansa kanssa visiitilla Vientianessa, ja lahettiin naukkamaan pari herkullista, isoa ja kylmaa Beerlaoa. Ilta meni lepposasti Laosin poliittisesta tilanteesta ja muusta mielenkiintosesta juteltaessa. Seuraavana paivana lahin kohti rajaa ja juna-asemaa. Leimat passiin ja junaan. Edessa miellyttavat 12 tuntia Bangkokiin. Olin aluks vahan pihalla. Parhaiten fiilista kuvaa Tom Waitsin biisi Tom Traubert’s blues (Four sheets to the wind in Copenhagen) jossa Tomppa laulaa: “Nobody speaks english and everything’s broken”. Loppujen lopuks matka meni todella lepposasti, yks reissun tahtihetkista. Pari tuntia myohassa juna puksutti perille aamukaheksan maissa. Taksi alle ja kohti surullisenkuuluisaa Khao San Roadia, josta Kelly oli varannut huoneen. Bangkokissa kantsii muuten kayttaa mittaritaksia tuktukien sijaan. Taksit on parempia ja halvempia kuin tuktukit joiden jengi luulee olevan halvempia, mutta ei siis ole. Kunhan muistatte sanoa etta laittaa mittarin paalle. Kavin nettikuppilassa lukemassa Facebookin inboxin jonne Kelly oli laittanu majatalon nimen. Mesta ja likka loytyi. Paikkareiden jalkeen lahettiin kylille. Khao San Road on siis tupaten taynna guesthouseja, baareja, myyntikojuja, raataleita, rafloja…. Ihan kaikkea mita mieleen tulee, taalta saa. Tuhoton maara lankkareita kuuluu kuvaan ilman muuta. Mutta ei taa oo mun mielesta yhtaan niin paha kuin kelasin etukateen. Itseasiassa mun mielesta taa on aika jees paikka. Muu Bangkok sen sijaan on aivan mahtava! Tykkaan tasta todella paljon. Kolme paivaa meni todella nopeesti Kellyn kaa. Lahinna vaan hengailtiin ja porrailtiin, ei tehty mitaan kummosta. Pari kertaa kaytiin Patpongissa, jossa jarjestetaan maailmankuuluja pingpong-esityksia. Naissa siis mimmit mm. ampuu alapaallaan pingispalloja ilmaan. Tai asettelee tikan “SINNE” ja ampuu silla ilmapalloja rikki. Hahaha, kaikkea sita kuuleekin. Ei kayty tsiigaamassa, mutta musta tuntuu jostain syysta etta ehka mennaan kun poikien kanssa tanne tullaan uudestaan parin viikon paasta. Kaytiin kanssa maailman mahtavimmassa keksinnossa. Ilmeisesti alunperin turkkilainen keksinto, eli fish spa. Istutaan penkilla ja laitetaan jalat akvaarioon, joka on taynna pienia, muutaman sentin mittasia fisuja, jotka sitten alkaa syomaan kuollutta ihoa ja muuta scheissea pois. Kutitti niin paljon, etta luulin paani rajahtavan. Mut ekan viiden minuutin jalkeen rupes tekemaan todella gutaa. Aion edottomasti tuoda tan Suomeen. Puol tuntia lilluttelua maksaa vajaa kaks euroa, ei paha. Taal on todella hyvat shopittelumahikset. On naurettavan kokosia ostoskeskuksia vaikka muille jakaa, ja taalla Khao Sanilla myydaan niin makeita t-paitoja, etta taidan joutua ostamaan uuden rinkan pelkastaan niita varten. Kelly lahti toissapaivana Taiwaniin, ja oon ollu taalla nyt itekseni pari paivaa ihmettelemassa. Oli aivan mahtavaa paasta elokuviin. Suomessa kavin ehka kerran viikossa, joten riippuvuus on aitynyt todella pahaksi. Oon kayny jo kaks kertaa ja mietin pitaisko menna tanaankin. En kylla ehka jaksa, weekend market houkuttelee enemman. Kuulemma makee mesta ja ehottomasti kaymisen vaarti. Safkasta kanssa sen verran, etta menee melkeen Laosin ohi. Herkulliset green curryt, tuliset nuudelikeitot ja kielen mennessaan vievat tom yamit on jo itsessaan tanne tulemiselle helppo tekosyy. Kun tullaan tanne takas poikien kaa, kayn thaisafkan kokkauskurssin. Voin sitten vaantaa chilipoperoa kylmassa talvisuomessa. Mutta sinne on viela matkaa! Tama riittakoon talta eraa, pitaa vahan muistella mita kaikkea hauskaa on tapahtunut tan viikon aikana ja laittaa lisaa tekstia sitten. Mahtava viikko, kertakaikkiaan. Huomenna naan taas pojat ja hauskaa tulee! 

Lepposaa lauantaita!

Taiwanilainen Rhodesia Siamissa ja 4000 saarta

“Hello, this is Lowell Thomas. The sound of gay and exotic music is our introduction to a paradise on earth. One of my favourite countries. Everybody’s favourite! The smiling South East Asiatic kingdom of Thailand, once known as Siam. We see the smile in our first picture. On the face on the typically slender and graceful Thai girl who greets us with a flower behind her ear. She doesn’t seem a bit frightened of the huge guardian demon behind her in spite of his skull and his sword. Somerset Moss once wrote about the temples of Thailand. Makes you laugh with delight to think that anything so fantastic could exist on this earth.”

Heipahei uskolliset bloginlukijat! Ajattelin kertoa teille vahan tulevaisuudensuunnitelmia tassa samalla kun odotan etta saisin lisattya kuvia Facebuukkiin. Taa kestaa ihan naurettavan kauan etta saa edes yhden kuvan lisattya, joten pahoittelut siita ettei oo tullu uusia fotoja. Lisasin itelleni uuden profiilikuvan ja siinakin kesti n.35 minuuttia. No mutta, jatetaan “ATK” niille jotka sita osaavat ja jatketaan niista tulevaisuudensuunnitelmista. Ollaan nyt siis Luang Prabangissa, Pohjois-Laosissa. Ollaan oltu taalla viis paivaa, ja tuntuu silta etta on aika jatkaa matkaa. Tavattiin Hanoissa yks Kelly, joka oli duunissa meidan hostellin respassa yovuorolaisena. Oltiin siella tosiaan se 13 paivaa, joten ystavystyttiin aika hyvin jengin kanssa. Kelly lahti pari paivaa meidan jalkeen Indonesiaan lomailemaan, sielta se lentaa himaansa Taiwaniin, pakkaa kamansa ja muuttaa takasin Etela-Afrikkaan, josta on siis kotoisin. Kelly laitto mulle viestia tossa ehka viikko sitten ja ehdotti etta tulisin moikkaa sita pariks paivaks Bangkokiin, josta se lentaa Taiwaniin. Ei moisesta kutsusta voi kieltaytya, varsinkaan kun flikka nayttaa ihan Topper Harleyn sussulta Hot Shotsissa ja aksentti on kuin DiCapriolla Blood Diamondissa. Eli kolmen urhean soturin kopla hajautetaan valiaikaisesti. Plani ois etta Ezra ja Ville hyokkii kohti etelaa, Si Phan Donin suuntaan. Si Phan Don tunnetaan myos nimella “4000 islands”. Pitais olla aika rento meininki. Ma lahen samaan aikaan Bangkokin suuntaan, porraan siella muutaman paivan ja jatkan matkaa kohti Phnom Penhia, eli Kambodzan paakaupunkia. Pojat viettaa saaristohyppelemassa varmaan saman verran aikaa kuin mulla menee Bangkokissa, eli yhdistetaan voimat taas Phnom Penhissa. Tulee yllattavan kalliiks kylla molemmilla joukoilla eteneminen. Ekaks vedetaan taalta Luang Prabangista Vientianeen. Matka kestaa 10 tuntia ja maksaa n. 10 euroa. Sielta ma jatkan tuktukilla parikyt kilsaa Laosin ja Thaimaan rajalle. Passin leimaamisen jalkeen hyppaan junaan tai bussiin. Mulle on viel toistaseks vahan epaselvaa etta kumpi on halvempi vaihtoehto. Hinta tulee jokatapauksessa olemaan suunnilleen 250 000 kipin luokkaa, eli parikyt euroa. Joku ukkeli kertoi mulle et matka Vientianesta Bangkokiin pitais hoitua 450 bahtilla, eli reilulla kaheksalla eurolla. Jaa nahtavaksi, otan selvaa huomenna kun paastaan mestoille. Jokatapauksessa noin 12 tunnin matka, et ei mitenkaan paha kun paasee viela koisaamaankin. Ezran ja Villen setti tais olla muutaman tunnin pitempi, ja hinta oli muistaakseni aika samaa luokkaa.

Mutta ei mulla sen enempaa talla kertaa. Seuraavassa paivityksessa meikan fiiliksia Siamista ja poikien kokemuksia kammenen kokosista spaidereista ja muista otokoista joita bungalowit siella on kuulemma pullollaan. Hyyyyyyi!

Tasta viela musaa fiilistelyyn!

Ens kertaan!

Minibussilla taivaaseen.

Tervehdys kaikille

Ihan ensiksi pahoittelut etten oo vahaan aikaan kirjoittanut mitaan. Alun perin aloitin jo kirjoittamaan Vietnamissa edellista blogia, mutta niin kuin Joonas aikaisemmassa blogi merkinnässään kirjoitti, allekirjoittanut joutui vuodepotilaaksi heti Laosiin saavuttuamme.

Oltiin just matkustettu vasjaa 24h bussissa, valmiiks väsyneinä Vietnamissa meille järkätyistä läksiäisistä, ja päätettiin mennä kattoo Vientianen viikonloppua, ja kovin yllättäen ilta venähti myöhäiseks, ja aamulla herätessäni oli kuume jo noussut, ja olo muutenkin melko heikko.

Koska vielä tässä vaiheessa ei oltu aloitettu meijän malaria kuuria, niin mielessä alko pyörii tietenkin vaihtoehdot malariasta dengueen, josta jälkimmäinen kuumotti huomattavasti enemmän.

Maatessani erittäin paskasen guesthousen kivikovalla sängyllä, kuumeen pistäessä isompaa vaihdetta silmään, pysty helposti ensimmäistä kertaa kunnolla toivoo että olis kotona äitin hoivattavana. Kuumetta ei onneks kestäny ku kaks päivää, ja oltiin jo aikasemmin sovittu et jos kuume nousee yli 39 asteen, ni mä lähen käymään sairaalassa tutkittavana. En kuitenkaan saanu kellotettua ku 38,9 astetta, joten kolmantena päivänä, jollon ei enää tainnut olla pahemmin kuumetta, vaihdettiin huomattavasti mukavempaan hostelliin, jossa oli kivempi lepuutella sitten mitä ilmeisemmin flunssana alkanut tauti pois.

Koska suurin osa Vientianesta vietetystä ajasta mä makasin sängyssä, niin en pysty sanoo siitä mestasta kovinkaan paljoa. Pojat pääs jo ekana iltana kiinni siihen kaupunkiin sen verta, että seuraavat 2-3 iltaa ne vietti saman kaavan mukaan mennen samoihin baareihin, ja jatkaen samoihin yökerhoihin, tosin käsitykseni mukaan valinnan varaa ei ihan hirveesti ollut.

Heti ku olin tervehtyny tarpeeks, jotta koin voivani istuu bussissa taas useamman tunnin,  päätettiin lähtee kohti Vang Viengiä. Muutaman kaverin suosituksista, ja useamman reissaajan hehkutuksista päätellen oli odotettavissa vähintään erittäin lepposa ja kiva kaupunki.

Kun saavuttiin perille niin totuus paljastu aika nopeesti. Muutamassa vuodessa Vang Viengistä on kasvanu ihan helvetillinen backpacker/länkkäri keskittymä. Aikasemmin kaunis pieni Laosilainen kapunki, jota ympäröi kauniit limekivivuoret, ja jonka aika on pysäyttänyt muutenkin jonnekkin kauas kauas kelloista ja kalentereista, on nyt  vajaan tuhannen länkkärin springbreak keskittymä. Itse kaupunki on täynnä rafloja joissa pyörii frendit, family guyt ja simpsonit 24/7 telkkareista, ja pajarista, oopiumista ja sienistä itsensä jumiin riipineet reissaajat levyttää patjoilla pitkin päivää. Mikä vaikutti päivän, kahden verran leppoisalta mestalta alko hyvin nopeesti ahdistaa ihan älyttömän paljon. Päivä toisensa jälkeen tavattiin samat naamat, jotka kiers samat baarit, ja jotka joka kerta kerto saman tarinan päivän kulusta. Kuinka siistii niillä oli ollu tuubailemassa, ja kuinka kylkiluiden murtumisesta huolimatta, huomenna ois tiedossa sama juttu. Loppuun vielä muutamat U.S.A, U.S.A huudatukset, ja kaljapullon lyöminen omaan päähän rikki..

En muista kirjottiks Joonas meijän tuubailusta sen enempää, mutta käytiin loppujenlopuks vaan kerran vetämässä kyseinen aktiviteetti läpi. Aamupäivästä käytiin  vuokraamassa traktorin sisäkumit ja otettii tuktuk kyyti joen yläjuoksulle, josta oli tarkoitus rupee lillumaan alas virtaa takaisin kohti kaupunkia. Matkan varrella on tarkotus pysähtyy sitte baareissa, juomassa beerlaot ja hyppimässä niihin rakennetuista keinuista ja vaijeriradoista jokeen. Kuulostaa kyllä ihan kivalta, mutta kun kaikki baarit on ahdettu n 100m matkalle, ja niiden läpi ”tuubaaminen” ilman pysähdyksiä kestää kutakuinkin 5min, niin oli vaikee käsittää, että miks niin rauhallisen kuulosesta aktiviteetista oli pitäny tehdä niin käsittämättömän epäkäytännöllistä.

Mitä kaikki teki, oli et ne pysähtyy niihin 5-6 baariin jotka on ekan 100m aikana, joissa ne sitten ryypppää 5-6h jonka jälkeen ne lilluu vielä noin reilut 500m ja ottaa ensimmäisen tuktuk kyydin takaisin kaupunkiin, koska pimeen tulon jälkeen ei tunnu niin mielekkäältä lillua pitkin pilkkopimeetä jokea. En ymmärtänyt et minkä takii piti vuokraa tätä varten traktorin sisäkumi. No selkeesti joko oltiin liian vanhoja, ankeita tai muuten vaan väärälle taajuudelle virittäytyneitä, sillä paikalla oli mm jäbä joka mainosti isoon ääneen tuubailleensa jo 290 päivää putkeen. No ehkä mä oon ens elämässä 19v brittikundi, ja voin nähdä maailman vähän eritavalla, ja ymmärtää mistä tossa oli oikeesti kyse.

Luettuani viimeset pari Joonaksen kirjotusta, ja saatuani muutaman huolestuneen viestin, jossa tiedusteltiin maksojemme vointia, voin sanoo että ei tää nyt ihan pelkkää ryyppäämistä koko reissu oo tähän mennessä ollu. Toki on tullut muutamaan otteeseen keskieurooppalaisella kuoriositeetillä maisteltua laadukkaita paikallisia oluita ja pontikoita, mutta kaikenkaikkiaanhan me ollaan enimmäkseen vaan koitettu päästä tähän kaakkois-aasialaiseen mentaliteettiin kiinni. Näin Laosissa ollessa, sen pitäis pitkälti olla se että lähettää vaimonsa aamulla töihin, ja sitten siirtyy ite ponupullon ääreen, mutta koska me ollaan vaimottomia vielä Vietnaminkin jälkeen, niin ollaan koitettuu lähestyä tätä nyt ihan eri kantilta. Ollaan koitettu tähän mennessä kilpailla siitä että kuka meistä kolmesta pystyy tekemään vähiten päivän aikana, ja itse ainakin otan tässä huomattavaa takapakkia muihin kahteen verrattuna, jotka nukkuu vielä sikeesti sängyssä, senkin jälkeen kun oon heränny, käyny suihkussa, käyny ostaa partahöylän, kattonu itteeni peiliin ja harjoitellut parranajoa, käyny syömässä aamiaista kolonialisti paskiaisten mahtavassa leipomossa, ja kirjoittanut tän verran tekstiä guesthousen terassilla. Se mitä yritin tossa aikasemmin sanoo, että ei täällä oo muki maistunu sen enempää, kuin keskikesällä Suomessakaan.

Tosiaan, Vang Viengin sielua riipivän epäharmonian jäljiltä pakattiin jälleen reput, ja suunnattiin vihdoin kohti pohjoista Luang Prabangin kaupunkia. Matka Vang Viengistä tänne on n. 200km

ja tila-auton kyydissä tää matka kesti vaan sen vaatimattomat 6h. Bussilla ois voinu onnistuu suoriutuu matka jopa 11 tunnissa, mutta oltiin epäonnekkaita ja viimenen paikallisbussi meni meijän nenän edestä, vaikka oltiin 15min pysäkillä etuajassa. Tän jälkeen 2h auringossa seuraavan bussin venailua, joka ei ikinä ilmestyny paikalle. Oltiin nii kyllästyneitä Vang Viengiin, että päätettiin keinolla millä hyvänsä lähtee sieltä pois viel samana päivänä. Muutamalla dollarilla lisää saatiin sitten kiesikyyti usean muun länkkärin kaa, ja päästin vihdoin tekemään matkaa.

Tie pohjoseen on kapea, huonokuntoinen ja syy miks 200km matkassa kestää 6h, johtuu siitä että ekat 150km matkasta  mennään pientä serpenttiinitietä ylös ja alas vuoristoa. Jokanen tiekyltti jota näin kertoi tiukasta mutkasta, ja jokaisen kyltin alalaidassa oli kehoitus ”slow down”. Ajoittain hieman kuumottavasta kyydistä huolimatta, muutaman tunnin jälkeen avautuin ihan uskomattomia näkymiä. Kesken jyrkän ylämäen, pensakot paljasti laakson, joka oli sumun ja pilvien peittämä, mutta jonka keskeltä pilkotti muutama vihreä vuorenhuippu sielä täällä.Muutaman keuhkopussillisen sisään vetämisen jälkeen, olo tuntui kuin olis just päässy helvetistä maanpäälliseen taivaaseen. En osannu sanoo mistä taivas alko, ja mihin se loppu, mutta paskasen tien töyssyjen ansiosta, kokoajan tunsin olevani maan päällä, ja mikä tärkeintä matkalla jonnekkin.

Vientianen kuumeiltu, ja Vang Viengissä saamani kevyt ruokamyrkytyksen, ja läävästen brittiteinien aikaansaama pieni vitutus oli kadonnut, ja tajusin taas että mistä tässä reissussa on mulle oikeen kyse. Ei kokoajan tarvii nauttia, ottaa kaikkea uutta vastaan täysin rinnoin, eikä kaikkea vierasta tarvii hyväksyy ja fiilistellä, riittää että välillä vaan on, kunhan tietää miten päin olla.

6 tunnin jälkeen sitten saavuttiinkin jo Luang Prabangiin, kinattiin vedättäjä tuktuk kuskien kaa, ja onnistuttiin vihdoin löytämään erittäin mukava ja kohtuu hintanen lepposa guesthouse keskeltä nightmmarkettien ja ruokakojujen sekamelskan, piilossa pienellä sivukujalla. Saatiin 4 hengen huone kolmistaan, kahdella omalla suihkulla ja vessalla, ja ekaa kertaa vähään aikaan sänky jossa tekee jopa mieli nukkua. Varattiin huone saman tien 3 yöks, ja nyt olis tarkotus käydä vähän uimassa vesiputouksilla, ehkä mennä ratsastaa norsuilla ja lepuuttaa viel muutama päivä pohjoisessa, jonka jälkeen edessä on vuorokauden mittanen dösämatka etelään, josta ois tarkotus ylittää raja Kambodzaan, mutta käydä ehkä piipahtamassa pari päivää 4000 islandseilla.

Saa nähdä mitä tapahtuu, ja mistä kirjotellaan seuraavan kerran, mutta nyt musta tuntuu että noiden kahden ois aika nousta ylös, jotta mä voin rupee pikkuhiljaa haaveilee jo lounaan vetämisestä.

Ainiin, mä onnistuin vetää mun puhelimen puk lukkoon, eikä dna haluu antaa mulle niitä tietoja ilman puhelinsoittoa, joten toistaseks mut saa vaan kiinni Villen puhelimesta, kunnes oon saanu hoidettuu puhelimeni auki. Pistäkää FB viestiä tai sähköpostia jos on jotain kiireellistä, ja muistakaa pukeutua lämpimästi, ja pitää sukat kuivina! Tääl on yli 30C lämmintä, ja ollaan jo onnistuttu muuttuu maidonvalkosista kerman valkosiks! Terveisiä kaikille

Ezra

Hanoista Vientianen kautta Vang Viengiin, hop!

Hiiohoi ja rauhallista iltapäivää sinne lokakuiseen Suomeen! Ajattelin kirjoitella täältä Laosin Vang Viengin helteestä vähän kuulumisia. Nappikuulokkeet on korvilla, banaanismoothie odottaa huurteisena pöydän kulmassa ja tuhkakuppi täyttyy Philip Morrisin lahjoista maailmalle. Jatketaan suunnilleen siitä mihin viimeksi jäätiin. Oltiin muistaakseni Hanoissa edellisen kirjoituksen lopussa. Taisi olla tismalleen viikko sitten kun lähdettiin Vietnamista kohti Laosia. (En ole tosin täysin varma, koska täällä on niin rento meininki, etten tiedä varmuudella mikä päivä tänään on. Keskiviikko, kai?) Asuttiin Hanoissa siis The Drift –nimisessä mestassa, joka on kyllä paras hostelli missä olen koskaan asunut. Buukattiin se aluksi kai neljäksi päiväksi, ja loppujen lopuksi oltiin siellä 13 päivää. Aussien pyörittämä mesta, jossa on kahdeksan kerrosta. Löytyy baaria, raflanpoikasta, bilishuonetta ja leffahuonetta säkkituoleineen. Makein juttu siinä mestassa oli kuitenkin henkilökunta. Aivan sairaan mukavia tyyppejä kaikki. Ilmeisesti ne tykkäs myös meistä, koska viimeisenä iltana meille järkättiin ”A farewell to the Finnish boys” –kekkerit. Ja ohhoh millaset pirskeet olikaan. Niin hupia ei oo ollu aikoihin. Tai ainakaan viikkoon. Mutta jees, jatkettiin sieltä sitten seuraavana päivänä matkaa. Oltiin edellisenä päivän käyty hoitaa dösäliput Hanoista Laosin pääkaupunkiin Vientianeen. Maksettiin muistaakseni 14 taalaa per nassu 22 tunnin dösämatkasta. VIP sleeper, jossa olis saanu jalat suoriks ja tyyliin jotain mehutarjoilua ois maksanu kolmisenkymmentä taalaa. Noh, nakattiin pakaasit ruumaan ja hypättiin penkeille. Olin vähän kuumottunu etukäteen, kun olin kuullut niin paljon kauhutarinoita tän välin matkaamisesta bussilla. Nyt, oman kokemuksen perusteella voin sanoa että kaikki kuumotukset on täysin turhia. Meni oikeestaan niin iisisti kuin noin pitkä dösämatka voi mennä. Pysähdeltiin pariin otteeseen safkaamaan ja polttelemaan tupakkia. En kyllä uskaltanu syödä mitään koko matkan aikana, koska en todellakaan halunnu että pakki olis menny sekasin. Pissatauko siellä, pissatauko täällä ja sitten oltiinkin jo raja-asemalla. Oli aika Jurassic Park-fiilis kun asema sijaitsi korkealla vuorten ja viidakon ytimessä. Vesiputouksia, puroja ja jokia. Lehmiä, kanoja ja kukkoja joka puolella. Ja luulen nähneeni velociraptorin kuonon palmun takana. Maksettiin noin 35 taalaa Laosin viisumista ja hypättiin takas bussiin. Päästiin vihdoin perille ja alettiin metskaamaan majapaikkaa. Yks hoopo ukkeli oli suositellu Hanoissa mulle yhtä mestaa, ja se oli lähellä niin käytiin tsekkaamassa se. Näytti ihan ookoolta, niin otettiin alkuun yheks yöks. Nakattiin kapsäkit nurkkaan ja lähettiin ettimään murkinaa. Vedin paistettua riisiä kanalla, ja se oli niin törkeen hyvää että päätin jo siltä seisomalta että laosilainen safka on parempaa kuin vietnamilainen. Täällä on oikeesti niin älyttömän hyvät skrubut että oksat pois. Kaikki on tosi tuoreen makusta. Jengi käyttää paljon mausteita ja eri yrttejä ja tollasta. Nam! Mentiin takas hostellille kaupan kautta ottaa pienet nokoset. Kellään ei ollu vielä yhtään kipiä, pelkkiä taaloja taskut täynnä. Täällähän käy muutama eri valuutta. Kip on siis Laosin oma valuutta. Jengi maksaa myös taaloilla ja ainakin Thaimaan bahteilla. Mä maksoin mun yhen kauppalaskun 20 bahtilla, 20 000 kipillä ja yhdellä taalalla. Tää on muuten myös halvempi maa kuin Vietnam. Ei hirveesti, mutta jonkin verran. Maksetaan nyt meiän majotuksesta 60 000 kipiä. Eli 20 000 per naama. Yks euro on n. 12 000 paikallista. Safka maksaa 10 000-30 000. Tai toki myös enemmän, mutta hyvää perusmättöä saa tolla hinnalla. Iso Beerlao maksaa baarissa 10 000 kipiä. Valkonen mallu n. 15 000. Paikallinen tupakki noin 2000 kipiä. Se on tosin aika pahuksen tuhtia kamaa.

Tultiin Vientianeen aika hyvää aikaan, siellä oli just käynnissä isot festarit. 25th Vientiane Sea Gamesit. Aivan sikana jengiä ja hillitön mesoominen joka puolella. Väsymyksestä tai jostain johtuen ei kelattu yhtä aika tärkeetä asiaa: Meiän hostelli sijaitsi niin keskellä kaikkea myllytystä kuin vain voi olla. Jengi luukutti aamusta keskiyöhön hirveellä voluumilla bassboostattuja teknohittejä ja huusi suoraa kurkkua mikkeihin kaikenmaailman iskulauseita ja tarjouksia. Mun oli pakko nukkua eka yö korvatulppien kanssa. Mentiin haistelemaan vähän kapakkitunnelmaa heti ekana iltana. Käytiin parissa ankeessa mestassa, ja alkoi olee sen verran kuiva meininki et kelattiin jo hetken siirtyä pehkuihin. Käytiin vielä tsekkaamassa Samlo Pub. Pienehkö baari, mutta kova meininki. Ja todella kova dj. Eka biisi mikä soi kun tultiin sisään oli Stone Rosesin Fools Gold. Jatkui rollareilla, Smithsillä, Clashilla. Eli kovaa musaa. Mentiin yläkertaan pelaa bilistä kun fooseball oli varattu. Ezra vokotteli sinne pari paikallista sussua, ja pelattiin niitten kaa pari erää. Sit sinne paukki Tomas. Olikohan se nyt ranskalainen vai hollantilainen. Jokatapauksessa, jostain syystä, en enää muista mistä, se puhui täydellistä Suomea. Sillä oli pari frendiä messissä ja kekkerithän siitä syntyi. Ville iski silmänsä Tomaksen yhteen frendiin, Lilyyn. Pinkkipaitainen ja minihameinen lokaalimimmi olikin ihan vaikuttava ilmestys. Hetken päästä Tomas kertoi Suomeksi että missä mennään. Meillekin asia selvisi kun tarkemmin katottiin neidon käsiä ja polvia. Niin, ja aataminomenaa. Neito olikin ladyboy eli kathoey. Kun vähän siristettiin Beerlaon sumentamia silmiämme, näytti siltä että lähes puolet baarin ”tytöistä” ei ollutkaan ihan sitä miltä vaikutti. Vientianessa näitä misupoikia pyörii todella paljon. Katoin juuri Madventuresin Laos-jakson, ja siinä Riku toteaa että nämä kathoeyt liittyy buddhalaiseen uskontoon. Sen mukaan on olemassa neljä eri sukupuolta; mies, nainen, hermafrodiitti ja kathoey. En tosin tiedä asian paikkansa pitävyyttä, joten jätän asian analysoinnin asiasta enemmän tietäville ja siitä kiinnostuneille. Nastoja tyyppejä olivat yhtä kaikki. Käytiin vielä toisessa baarissa, jonka jälkeen nukkumatti heitti ison säkillisen unihiekkaa itse kunkin silmiin. (Tosiasiassa oli niin hillitön loppuilta, että ajattelin ton unihiekka-kommentin hoitavan tän helpommin ja kivuttomammin, hahah)

Seuraava aamu valkeni tuskallisen kuumana. Ezra valitteli pientä kuumetta. Ei kai tehty mitään sen kummempaa. Ezra oli koko päivän parantelemassa oloaan sängyn pohjalla, Villen kaa pörräiltiin ympäri katuja. Käytiin illalla vielä moikkaamassa paria tyyppiä jotka tavattiin edellisenä iltana, Williamia ja Shanea. Tyypit on asunu täällä muutaman vuoden, oli ihan nastaa kuulla vähän nykymenosta ja mitä tehdä Laosissa. Seuraavana päivänä oli pakko vaihtaa mestaa. Ezralla oli vielä kuumetta yli 38 astetta, ja sitä ei helpottanu jatkuva jumputus ja ilmastoinnin puuttuminen. Hommattiin uus mesta muutaman sadan metrin päästä, jumputuksen ulottumattomista. Ilmastointi oli myös, joten Ezra sai sairastaa vähän paremmissa oloissa. Villen kaa taas haahuiltiin ja kateltiin sakkia. Seuraavana päivänä Ezralla oli jo parempi olo, ja päätettiin että lähetään tänne Vang Viengiin. Vajaan neljän tunnin bussimatka meni mukavasti takaoven ollessa auki lähes koko matkan. Tuuletus oli loistava ja pääsi polttelemaan tupakkia. Vang Vieng on aika pieni mesta. Tää on siis se paikka missä jengi laskee alas Mekongia traktorin sisäkumista tehdyllä renkaalla ja pysähtelee baareihin juomaan kalianpaskaa minkä löysäilyltään kerkee. Ei olla vielä keretty ite tyyppaamaan, huomenna ois tarkotus. On kaikenmaailman swingejä, joilla pääsee liitämään baarin terassilta suoraan jokeen. On mutapainia, mutalenttistä ja mutafutista. Kaikkein eniten täällä on kyllä kännisiä brittejä. Vaikka ollaan keskellä tätä maata, tuntuu ettei tätä kauemmas Laosia voi juurikaan päästä. Jengi makoilee baareissa levyttelylaavuilla, kattelee Frendejä DVD:ltä ja imailee oopiumia tai jotain muuta vastaavaa. Jotain todella vastenmielistä tässä paikassa on, mutta on tässä myös puolensa. Todella lungi meininki, tykkään siitä että tää on niin pieni mesta. Plus eilen oli yks reissun hienoimmista päivistä. Vuokrattiin skootterit ja lähettiin ajelemaan ympäri maita ja mantuja. Maisemat on todella päräyttävät. Väisteltiin kanoja, koiria ja lehmiä. Päädyttiin loppujen lopuksi pienelle laguunille, jonne mentiin uimaan. Tunsin itteni skootterin selässä ihan Marlboro-mieheksi. Aurinkolasit päässä ja tupakki huulessa puoliautomaattisella Hondalla nelonen silmässä kohti auringonlaskua. Toi on pakko tehä uudestaan. Illalla käytiin vielä parilla bissellä. Villekin kunnostautui irkkubaarissa bilispöydän ääressä. Ville breikkasi oikein olan takaa; kivi kimposi ekasta pallosta suoraan takaseinällä olleeseen lasikehykseen. Hahah! Onneksi meidän mestaripeluri selvisi siitä 100 000 kipin sakolla, eikä shanghaijattu pakkotyövoimaksi Ylä-Voltalaiselle kalafarmille. Ezra jäi vielä hetkeksi jokibaariin ja lähettiin Villen kaa koisaamaan. Totta kai eksyttiin ja alkoi sataa ihan sikana. Löydettiin lopulta perille, ja Ezrakin sieltä vaappui petiin. Tänään ajattelin vuokrata fillarin ja lähteä kukkuloille napsimaan kuvia. Siitä ja muusta lisää taas ensi kirjoituksessa! Adios!